Miten kirjoittaa kirjallisuuden- ja henkilöhistoriaa modernilla twistillä, saavutettavasti, mahdollisista oletusasetuksista irrallaan?
Tiina Käkelän viehko naisen elämän muotokuvaromaani Fredrika on jouhevasti toimiva esimerkki siitä, miten akateemista esseetä kannattaa virvoittaa ja muokata. Siitä saa, todistetusti, sorvattua käyttökelpoisen työkalun kaunokirjalliseenkin tekemiseen. Käkelän Fredrika on faktojen puolesta tuttua juttua tyynituulionsa, meretemazzarellansa ja eri tavoin nimikoidut naisten kirjoittaman kirjallisuuden kurssit kahlanneille. Niille lukijoille, jotka eivät ole nähneet Runon kuningas ja muuttolintu -elokuvaa, se sisältää hyvinkin tuoretta tarinaa ja kiinnostavaa tietoa luistavasti kirjoitetussa muodossa. Akateemisen kirjoittamisen puiseva toisteisuus on sysätty sinne, minne se kuuluu. Sen sijaan joka lauseesta, ilmaisusta ja etenkin dialogista säteilee kaunokirjallisen ilmaisun keinojen käyttö ja estoton kirjoittamisen riemu.
Romaanin sisällön kiehtovuus ei liity arkistojen louhinnan tuloksiin, tuoreisiin paljastuksiin tai skandaaleihin. Se löytyy käsittelytavasta. Kun kirjallisuudentutkija Käkelä on antanut ammattitaitonsa kirjailija Käkelän käyttöön, tulos saattaa hyvinkin innostaa myös harvakseltaan kaunokirjallisuutta lukevat aktivoitumaan.
Käkelä luo vetävästi perspektiivejä tapahtuneisiin tai tapahtumattomiin muutoksiin henkilöittensä kautta. Romaanissa flunssaa, lastenhoito-ongelmia ja rahapulaa potevan freelancerin ja toisaalta maineikkaan puolisonsa töitä vastikkeetta tekevän Fredrika Runebergin elämänkulku vertautuvat osin toisiinsa. Vaikka ajallista välimatkaa on parisataa vuotta, teoksen 2020 -luvun minä on antanut faneja keräävän boheemirentun hurmata itsensä aivan kuten Fredrika ihailijattarien lellimän runoilijanuorukaisen.
Arki rajaa Fredrikalta monta mahdollisuutta pois. Vaikka ei juututtaisi edes raastavan kivuliaisiin synnytyksisiin, kuulon heikkenemiseen tai muihin ihmiskehon väistämättömään rapistumiseen liittyviin koettelemuksiin, siivilään jää se tosiseikka, että naisen eli äidin piti hoitaa lapset, valvoa kotitaloustöitä ja ruokkia, vaatettaa, lääkitä ja kasvattaa koko veljeskatras. Ruumiillisesti raskasta työtä riitti emännälle yltäkylläisesti, vaikka sitä jaettiinkin useamman palkollisen kanssa. Yritä siinä sitten kirjoittaa!
Lukija voi tykönänsä aprikoida, oliko tapettien maalaaminen, puutarhanhoito ja kivulloisen aviomiehen harrastamien, läpi yön venyneiden kemujen tarjoilujen hoitaminen Fredrikalle ilo vai velvollisuus.
Käkelä ei hairahdu paheksuviin kannanottoihin. Hän antaa näkökulmahenkilönsä pohtia, vertailla ja käydä lukijan kanssa vieraisilla parinsadan vuoden takaisessa arvomaailmassa ja asenneilmastossa. Samalla etenee kylpyhuoneremontti – kummankin naisen arjen metafora – , joka päättyy suloisimmalla mahdollisella tavalla Suomessa tässä ja nyt. Mutta miten kävikään Fredrikalle?
Käkelän lyhyessä ja ilmavassa romaanissa yhdistyy kaksi aikatasoa ja kaksi kohtaloa, joiden kautta konkretisoituu se, mikä naisen elämässä on kahden vuosisadan aikana muuttunut – kuten ehkäisymahdollisuudet – tai pysynyt ennallaan – kuten halu rakastaa ja tulla rakastetuksi ja nähdyksi. Se haastaa lukijan miettimään omaa näkemystään yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kehityksen merkityksestä ja vaikutusmahdollisuuksien vaalimisesta.
