Miksi luen? Noh… – kun en muutakaan osaa. Se on karvas totuus: en osaa neuloa, virkata, ommella. Tällä äänellä ei pääse kuoroon. Sisustus, kodinhoito tai muodikas kokkaaminen keittiösaarekkeen ääressä ei edes kiinnosta.
Mutta lukea minä osaan, olen osannut siitä saakka, kun päiväkoti-ikäisenä lojuin lattialla tuijottamassa aapista ja kirjaimet yhdistyivät kissaksi.
Koko suku luki. Kun toinen isoäitini kitki kasvimaata, hän lausui ääneen ja pohti, miten suomentaisi saksan- tai ranskankielisen runon. Toinen osti jokaisen agathachristien ja luki niitä jouluna suvun nähden, mutta säästi verisemmät thrillerit yöpöydän laatikkoon. Kirjakaappi oli kyllä edustava, joskaan sitä en ymmärrä, miksi hän antoi äidilleni tunnollisesti lahjaksi Ursula Pohjolan-Pirhosen uusimman historiallisen romaanin, joiden puisevuutta äiti karsasti ja joita ilmestyi aivan liian tiuhaan. Hän – äiti, siis – hankki jokaisen venäläisen klassikon, josta vain oli ilmestynyt tai ilmestyi suomenkielinen käännös. Ranskalaisetkin kelpasivat, ja taiteilijoiden tai poliitikkojen elämäkerrat.
Isänisä harrasti runoutta. Kiitos hänen, minulla on jokaisen Eino Leinon kokoelman ensipainos. Äidinisä luki jatkuvasti tietokirjallisuutta, ehkä siksi, että halusi ottaa takaisin ne vuodet, jotka olivat kuluneet suutarinverstaalla oppipoikana kahdennestatoista ikävuodesta alkaen. Historiasta tai anglosaksisista romaaneista hän ei saanut kyllikseen. Löysin hänen vaimonsa hyllystä jopa Tuulen viemää, joka piti lukea salaa, sillä äidistä se oli arveluttava niin sisältönsä kuin tyylinsä puolesta.
Mutta miksi minä luen? Tuliko kirjallisuus elämääni suvun perintönä?
Veljeni on kasvanut samassa perheessä. Hän ei lue, ellei ole pakko. Kuva ilahduttaa häntä enemmän kuin tuhat sanaa. Se kodin vaikutuksesta.
Kälyni kertoi taannoin kysyneensä jokaiselta ystävättäreltään, miksi he lukevat. (He siis lukevat, jokainen.) Ja jokainen vastasi, että viihtyäkseen. ”Minun mielestäni se oli väärä vastaus.”
Onneksi en ollut ehtinyt vastata. Kysyin varovasti, mikä vastaus on oikea. ”Lukeminen opettaa ihmiselle empatiaa”, sanoi kälyni. ”Siksi meidän pitää lukea.”
Aioin ehdottaa, että kaunokirjallisuutta lukemalla ihminen pääsee muihin maailmoihin, eri aikoihin – menneisyyteen, tulevaan, tähän hetkeen – ja henkisen vapauden tilaan. Silloin ihmistä ei voi manipuloida. Sen sijaan naurahdin, että jokaisella taitaa olla oma syynsä. Siinä lienee lukemisen hienous minun mielestäni: uusi kirja on syy tarttua seuraavaan, ja jo luettu kirja uudelleenluettuna kertoo, miten kirjat ovat muuttaneet minua, ja miten maailma on muuttunut edellisestä lukukerrasta.
