Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin monikerroksinen romaani Leipää ja maitoa on juuri tähän aikaan istuva ja iskevä teos. Koska urbaanissa digiarjessa on vajausta sekä elämäntuntoa luovasta ruumiillisesta työstä että käsillä tekemisestä, on ruoan hankkimisesta, valmistamisesta ja nauttimisesta tullut monelle viikkoa rytmittävä arvo ja elämän keskeinen sisältö. Leivän ja maidon minäkertoja on siitä malliesimerkki – kunnes eräänä päivänä hän suostuu tunnustamaan itselleen, että tarvitsee apua.
Niinpä hän tekee, tosin vastentahtoisesti, kuten vertaistukiryhmän kokemusasiantuntijat kannustavat: kirjoittaa ruokasuhteestaan. Eikä vain siitä, vaan ruokamuistojen kautta myös isovanhemmistaan, vanhemmistaan, itsestään, tyttärestään.
Samalla syntyy nuoren naisen kehityskertomus, sukupolviromaani ja tarina siitä, miten ihminen alkaa ymmärtää riippuvuutta; ei vain ruokaan kytkeytyvää, vaan ilmiötä ylipäätään.
Ramqvistin taito rakentaa romaani ilmenee vaikkapa niissä aukoissa, joita hän jättää lukijan täydennettäväksi. Yksi lukijan itsensä kirjoitettavaksi ja pohdittavaksi tarkoitettu taso liittyy minäkertojan sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan, toinen ruotsalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutoksiin, kolmas parisuhteeseen. Koska Ramqvistin tyyli on sulavaa, teksti on hämmentävän helppolukuista haastavasta aiheesta ja tematiikasta huolimatta. Sisällön syvällisyyden vuoksi kirja kestää useammankin lukukerran.
Teoksen keskeinen nimetään ensimmäisen luvun ensimmäisessä lauseessa: “Ruoka on rakkautta.” Ja puretaan toisella sivulla: “Osoitat rakkautta ruoalla, hän sanoi.”
Siinäpä se – vai kuinka?
Annukka Järvi
