Outi Nevanlinna: Teatterimu(i)stelmia.
Luin Rovaniemen teatterissa elämäntyönsä tehneen näyttelijä Outi Nevanlinnan muistelmat hotkaisemalla. En malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen viímeistä sivua, vaikka olen lukenut kymmeniä teatterialan ihmisten elämäkertoja viimeisten 45 vuoden aikana. Koskaan aiemmin en ole sattunut tarttumaan lajityypin edustajaan, joka olisi puhutellut sisällöltään yhtä vahvasti – uskoakseni lähes jokaista suomalaista. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että se käsittelee muun ohessa rehellisesti ja suorasukaisesti oman yhteiskuntamme syöpää, työpaikkakiusaamista.
Nevanlinna esittäytyy rivinäyttelijäksi, tunnustaa nuoruudensuhteensa teatteriin ollen vahvaa, intohimoista rakkautta, mutta paljastaa työnsä ja itsensä kärsineen myös ilon puutteesta silloin, kun näytelmä on arvoton, tai työilmapiiri huono, harjoitukset eivät etene ja työtoverit osoittavat halveksuntaa. Sitä paitsi hän arvelee olleensa Suomessa ensimmäinen, joka aikoja ennen meetoota kirjoitti teatteriesitysten stereotyyppisistä naiskuvista, teatterimaailman seksistisistä asenteista sekä alaa jäytävästä sukupuolten eriarvoisuudesta.
Jos teatteriin viittaavan etuliitteen jättää pois, uskon monen lukijan tunnistavan Nevanlinnan kokemuksista omansa. Hän kirjoittaa jaettavissa olevasta todellisuudesta, tai ainakin siitä, mikä oli todellisuutta jokunen aika sitten, ja joka (kuten pahoin pelkään tämänhetkisen poliittisen tilanteen ja trump-putin -tyyppisten naisvihaa puhkuvien johtajien nousun perusteella) voi olla sitä kohta uudelleen.
Siksi uskon teoksen puhuttelevan myös niitä lukijoita, joita näyttelijän perhe-elämään, työn saloihin tai teatterin kulisseihin kurkkiminen ei sinällään kiehdo. Toki Nevanlinna kirjoittaa pienen pohjoisen kaupungin taidelaitoksen työntekijän näkökulmasta, mutta se ei tee hänen näkemyksistään vähemmän yleispäteviä. Hän ei myöskään arkaile kyseenalaistaa monia muotivirtauksia tai ilmiöitä; niistä voikin ketterästi siirtyä ihmettelemään taiteellisen päätäntävallan ulkoistamista henkilöille, joilla ei ole siihen sen enempää koulutusta kuin pätevyyttä.
Samalla Nevanlinna kutsuu lukijan kulissien taakse, johdattaa hänet vaivihkaisesti näkemään sitä työtä, jonka tuloksena esitys syntyy. Vaikka glamour ja tähtipöly on kaukana repliikkien opettelusta tiskaamisen ohessa, prosessien realiteettien avaaminen rikastaa varmasti katsomiskokemuksia. Mielestäni Nevanlinna nostaa näkyville yksityiskohtia, jotka luovat lukijalle realistista käsitystä teatterityöstä ja produktion syntyprosessista. Trenditietoisista muistelijoista hän poikkeaa haastaessaan ja kiistäessäään monia kyselemättä sisäistettyjä totuuksia, esimerkiksi hokemia arjen ja taiteen suhteesta. ”Ei teatteritaiteen – tai minkään taiteen – tehtävänä ole pitää arkea loitolla vaan antaa arjelle merkitystä ja sisältöä”, hän kirjoittaa. Kannatetaan!
Muistelmia vai mustelmia? Jälkimmäisiä jokainen meistä kantaa sielussaan, mutta arvelisin taiteilijan kouliintuneen käsittelemään niitä toisin kuin moni vääryyksien hautomiseen ja poissulkemiseen turvautuva. Nevanlinna osoittaa minun erehtyvän. Muistojen ja mustelmien välille voi huoleta sijoittaa yhtäläisyysmerkin. Ehkä se on inhimillistä. Ratkaisua ja selitystä vaativista tapahtumista ja ilmiöistä jää pysyvä jälki, kunnes niihin on saanut järjellisen vastauksen. Tämä ei tarkoita, etteikö Nevanlinna antaisi myös ilon ja kiitollisuuden kokemusten virrata.
Joka tapauksessa: rakenteista johtuvien työilmapiiriongelmien käsittely on missä tahansa organisaatiossa vaikeata. Johtajuuden haasteet lienevät samantyyppisiä, oli kyseessä sitten taidelaitos, tietyömaa tai valintamyymälä. Siksi Nevanlinnan railakkaat jos ahdistavatkin esimerkit paitsi puhuttelevat myös kelpaavat työkaluiksi sille, joka haluaa hahmottaa hyvän johtajuuden käytäntöjä. Hän tarttuu mm. oman pesän likaamisen käsitteeseen – ja tekee sen niin, etten edes siteeraa häntä, sillä sitä käsittelevää kohtaa tekstissä kannattaa totisesti odottaa!
”Hyvä työnjälki, oli kyse taiteellisesta tai mistä tahansa työstä, syntyy nimenomaan turvallisessa ilmapiirissä, missä voi keskittyä työhön ja vain työhön”, hän kiteyttää monen toiveen.
Sivistyneenä, kirjallisuuteen paneutuneena ihmisenä Nevanlinna ravitsee lukijoitaan sitaateilla, joita voisi nimittää myös lukuvinkeiksi. Nimekkäiden tuttavuuksien esittelyn ja teatterikaskujen tai tunnetun teatterisuvun vaiheiden selostamisen hän jättää sujuvasti muiden huoleksi.
Mutta saa Nevanlinna minut ymmällenikin. Hän muistelee laveasti produktioita, jotka luokittelee katastrofinäytelmiksi. Koska en ole nähnyt niistä yhtäkään, kokoelma jää tyhjäksi rykelmäksi. Paremmin toimii kooste onnistumisista, joita analysoidessaan kirjoittaja pystyy luomaan konkreettisemman käsityksen produktioista, joita en ole myöskään nähnyt. Ehkä kustantaja on arvellut tämän osion ilahduttavan Lapin teatterikansaa?
Yksityiselämäänsä Nevanlinna käsittelee pääosin suhteessa teatterissa työskentelyn reunnaehtoihin, kuten kaksiosaisen päivän yksinhuoltajalle aiheuttamiin hankaluuksiin – jotka nekään eivät ole vieraita kenellekään kahta työtä tekevälle.
Pohjimmiltaan, kaikesta rähähtelystä ja vääryyksien aiheellisesta pyykkäämisestä huolimatta, Nevanlinna kirjoittaa persoonallista rakkaudentunnustusta teatterille. Juuri siksi hän tyrkkää tabut tiehensä, potkaisee kulissit sumentamasta faktoja ja auraa tunnustuksellisella tekstillään tilaa tulevaisuuden teatterille, josta kehkeytyy sitä puhuttelevampaa ja koskettavampaa, mitä vakaampi ja rehdimpi työilmapiiri vallitsee. Ja vallitsee jo nyt, uskoo Nevanlinna. Muutos on alkanut, ja sen tekijöitä ovat nuoret ammattilaiset, joiden arvomaailma ei rakennu hierarkioille – kuten koko yhteiskunnassa.
