Aino-Inkeri Heikkinen on saanut haltuunsa todellisen aarteen, sukulaisensa omistamaan matkustajakotiin hylätyn matkalaukun, joka sisältää eri ihmisten toisiinsa kytkeytyvien kokemusten sirpaleita. Hän on koonnut kirjeistä, korteista ja sähkösanomista rungon kahden siskoksen tarinalle. Heikkinen kysyy, miksi laukun omistaja ei halua sitä takaisin – mutta haluaako hän silti tarinansa kerrottavaksi? Niin Heikkinen on päätellyt.
Dokumenttipohjainen kertomus alaikäisistä siskoksista Irenestä ja Tessistä, jotka Papaksi kutsuttu perhetuttu viettelee, sijoittuu pääosin itsenäisyyden alkuvuosikymmenille, Tampereelle, Lohjalle, Helsinkiin, ulkomaille, etenkin Pariisiin. Aikakausi itsessään on jälleen ajankohtainen, sillä siinä on viljalti yhtymäkohtia siihen mitä tapahtuu Suomessa ja Eurooppassa juuri nyt. Samaa voi sanoa Irenen ja Tessin elämästä.
Heikkinen tukeutuu matkalaukkuaineistoon rakentaessaan tapahtumia ja käänteitä, mutta moraalisista kannanotoista hän pidättäytyy. Siihen piiloutuu kerronnan voima. Lukija joutuu mielessään itse ottamaan kantaa ja tekemään kysymyksen, jota Heikkinen ei tee: miten yhä edelleen vastaavanlaiset kohtalot – rakkaudenjanoisten nuorten ihmisten hyväksikäyttö sekä seksuaalisesti että työvoimana – ovat mahdollisia?
Heikkinen kirjoittaa tyylillisesti varsin epätasaista tekstiä. Hän käyttää dialogeissa luontevasti ja taiten murretta, mutta kerronnan kielen ja ilmaisujen taso vaihtelee huomattavasti. Henkilökuvaus on osin ohutta ja toteavaa, harmittavimmillaan elotonta. Miljöökuvauksissa vaihteluväli venyy elämänmakuisista jaksoista niukahkoihin tai latteisiin. Ajankuvaus jää usein mainintojen tasolle. Kaikesta tästä huolimatta tarinassa on kiehtovia elementtejä, palasia, jotka jäävät askarruttamaan ja koukuttavat lukemaan kirjan loppuun. Olisin suonut, että Heikkinen olisi vielä työstänyt käsikirjoitusta, mutta samalla pidän sen julkaisemista tärkeänä.
