H.C Andersenin palkinnon kunniamaininnalla palkitut lastenkirjailijat yhteiskuvassa 1962. Vasemmalta Tove Jansson, Erkki Rekimies ja Merja Otava.
Erkki Vilho Kalevi Rekimies (1923 -1995) oli lehtimies ja nuortenkirjailija, joka tuli tunnetuksi romaanillaan Tapporahat (1959, Otava) Arvostelevassa kirjaluettelossa, vuosina 1908-1988 Kirjastolehden välissä ilmestyneessä julkaisussa sitä arvioitiin seuraavasti:
”Erkki Rekimiehen uusi nuortenkirja on taitava kuvaus sudenajosta, johon nuorukainen lähtee toiveenaan tapporahat ja samalla monien suunnitelmien toteutuminen. Hiihdosta kolmijalkaisen suden jäljillä muodostuu dramaattinen voimainkoetus, johon pureva pakkanen sijoittaa oman panoksensa. Takaa-ajon kuvausta lukee aikuinenkin herpautumattomalla mielenkiinnolla, siksi ehyttunnelmainen ja tiivis kuvaus on. Kiinnostava ja pienestä koostaan huolimatta rikassisältöinen sekä poikkeuksellinen poikienkirja.” (Granfors, Henry, Arvosteleva kirjaluettelo 10/1959)
Erkki Rekimies toimi opettajana ja koulunjohtajana Kuusankoskella vuosina 1953–1975, jonka lisäksi hän toimi aktiivisesti kirjallisuusyhdistyksissä sekä lehtimiehenä. Hänen nuortenromaani Tapporahat palkittiin vuonna lokakuussa 1962 H. C. Andersenin palkinnon kunniapalkinnoilla. Hans Christian Andersen -palkinto on Tanskassa jaettava kansainvälinen kirjallisuuspalkinto, jota IBBY (International Board on Books for Young People) jakaa kahden vuoden välein ansioista lastenkirjallisuudessa.
Erkki Rekimiehen ura nuortenkirjailijana alkoi vuonna 1954 teoksella Pahakurun Aavesusi ja hän julkaisi seikkailukirjan miltei joka vuosi kahden kymmmenen vuoden ajan. Yleisradiossa on nähty myös hänen alkuperäiskäsikirjoitukseensa perustuva 4-osainen minisarja Dunckerin kersantti, jonka on käsikirjoittanut Marjut Komulainen. Teokset löytyvät kiinnostuneille helpoimmin maakunnallisten kirjastojen hakupalvelujen kautta.
Seikkailukirjoja
YYA-Suomessa
Sain tehtäväkseni kirjoittaa Erkki Rekimiehestä nuortenkirjailijana ja tutustuin hänen kolmeen teokseensa: Pahakurun aavesusi, Karhunkynsi ja Susi-Rolf, Martti ja minä.
Rekimies kirjoitti nuortenkirjoja sodasta toipuvalle Suomen nuorisolle. Elettiin YYA-Suomen aikaa, ja niin kansa kuin valtionjohtokin oli pakotettu laittamaan nopeasti suuta soukemmalle toisen maailmansodan tragediasta ja Neuvostoliitosta Suomen vihollisena.
Niin teki myös vastuunsa tunteva opettaja.
Rekimiehen esikoisteoksessa Pahakurun aavesusi (1954) kirjan nuoret helsinkiläinen Reino ja hänen ystävänsä, rajavartijan poika Heikki, ovat reippauden perikuvia, jotka metsästävät, hiihtävät peninkulmia lapin tuntureilla, ja pystyttävät yön tullen rakovalkean lämpimikseen. Tarinan raja, jota Heikin isä vartioi, ei kuitenkaan ole itäraja vaan Tornionjoki, jonka takaa pahat ruotsalaiset salakuljettajat tuovat talviöisin Suomeen kahvia ja valkokuvaustarvikkeita.
Sama nuorten poikien neuvokkuus tunkee läpi myös reilua vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneissä Hopeakynsi (1968) sekä Susi-Rolf, Martti ja minä (1970).
Rekimiehen opettajan tausta näkyy teoksissa monella tavalla. Ensiksikin kirjat tutustuttavat nuoria lukijoita mitä erilaisimpiin historiallisiin tapahtumapaikkoihin. Hopeakynnessä seikkaillaan 1800 -luvulla ja keskellä intiaanisotia, mutta Susi-Rolf, Martti ja minä -teoksen tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Turkuun, Kelttiin ja Viipuriin.
Erityisesti jälkimmäisessä teoksessa Rekimies tuntuu kokeilevan kannuksiaan myös humoristina. Kirjan kertoja, Petteri, on omien sanojensa mukaan rohkeista rohkein, ja ansaitsisi tulla lyödyksi aateliseksi ja puetuksi hienoisiin vaatteisiin, kun taas hänen ystävänsä Martti on kertojan mukaan likinäköinen tomppeli. Kun seikkailu muuttuu vaarallisemmaksi ja henki on vaarassa, lukija huomaa kuitenkin, että juuri Martti on nuorista se harkitseva, oma-aloitteinen ja rohkea. Voi melkein kuvitella, millaisena kasvatuksellisena työkaluna Rekimies on voinut käyttää teosta omalle luokalleen.
Museotavaraa,
lue siksi juuri
Nuortenkirja sellaisena genrenä kuin se tunnetaan Wsoy:n Nuorten Toivekirjaston ajoilta 1950-1980 -luvuille, on jo totuuden nimessä museotavaraa. – Mutta juuri siksi esimerkiksi Rekimiestä kannattaa lukea. Hän oli niitä oman aikansa opettajia ja toimittajia, joiden arvot, ajatukset ja sananparret siirtyivät isillemme ja äidillemme, ja joiden mukaan he koettivat vuorostaan kasvattaa meitä. Jos haluamme ymmärtää heitä ja heidän herkintä nuoruuden aikaansa, ota käteen ensimmäinen Erkki Rekimies.
Pasi Luhtaniemi
Olen Kirjamaan tuottaja ja kirjailija. Rikosromaanini Sokea Piste (Atena 2013) ja Viattomat (Aarni 2015) löydät parhaiten googlaamalla.
Sielultani olen kuitenkin kirjallisuudentutkija ja toimittaja, ja uskon ihmisen kykyyn kasvaa. Teen kaikkeni, että yhä uudet sukupolvet tarttuvat perinteiseen painettuun kirjaan ja löytävät sieltä aina uusia asioita, oman elämänsä rakennuspuiksi.
