Tietokirjailija Marjo Ahlsten on löytänyt kirjallisuudesta runsaasti viittauksia Valkeakosken naiskaartiin, yhteen Suomen sisällissodan ylistetyimpään komppaniaan. Siitä huolimatta naiskaartista ei ole aiemmin kirjoitettu yhtään tietokirjaa. Ahlsten antaa henkilöllisyyden kaartilaisille luettelemalla heidät nimeltä ja kertomalla heistä henkilöinä.
Naiskaartilaiset olivat vallankumouksellisia, eivät pelkästään osallistuessaan taisteluun punakaartissa, vaan rikkoessaan patriarkaatin sääntöjä pukeutumalla housuihin ja kantamalla asetta. Ahlstenin mukaan naiskaarilaisista lähes kaikki, kolmisenkymmentä, päätyvät kuolemaan joko taisteluissa tai teloituksissa. Vain muutamat eloonjääneet siirrettiin Hämeenlinnan vankileirille. Ahlsten muistuttaa, että aseita kantaneita miehiä kulki sodan aikana maassa noin 20 tuhatta.
Suomen sisällissota alkoi tammikuussa 1918. Naiskomppanioita perustetiin Valkeakosken lisäksi Helsingissä ja Viipurissa. Valkeakoskella rekrytointi alkoi helmikuussa. Naistaistelijoiden keski-ikä oli aluksi hieman alle 19 vuotta, huhtikuuhun tultaessa kaartiin liittyneet oli yhä nuorempia. Alaikäraja oli 15 vuotta ja ikärajan hiljattain ylittäneitä liittyi mukaan.
Valkeakosken naiskaartilaiset olivat lähtöisin paperitehtaan työläisperheistä, käsityöläisperheistä, mäkituvista, joukossa oli myös joitakin talontyttäriä. Punakaartilaiset, myös naiset, saivat palkkaa samoin kuin punaisten sotasairaaloissa työskentelevät sairaanhoitajat. Moni perheellinen nainen valitsi toimia sairastuvalla, koska eloonjäämisen mahdollisuudet saattoivat olla suuremmat ja palkan lisäksi maksettiin lapsilisää.
En voi olla ajattelematta, että nuorten naisten valinta ryhtyä naissotilaiksi oli enemmän taloudellinen mahdollisuus kuin ideologinen valinta. Heidän kykynsä perehtyä sisäpoliittisiin kysymyksiin lienee ollut heikko: suuri osa oli luku- ja kirjoitustaidottomia, kansakoulu toimi tehtaan perustamana, mutta oppivelvollisuutta ei vielä ollut. Toisaalta heidän voidaan olettaa olleen kuulopuheiden varassa vaikutuksille alttiita.
Ainakaan Valkeakosken naiskaartissa taistelleiden naisten aseistus ei ollut sen kevyempää kuin miestenkään. Naiskaartissa oli konekivääriosasto, ”kuularuiskulikat”. Osalla siihen kuuluneista oli taustaa toiminnasta poliittisissa nuorisojärjestöissä.
Ahlsten on tehnyt tietokirjaansa varten paljon taustatyötä ja lukenut mm. aikalaiskirjoituksia ja muistelmia. Kehyskertomuksena hän kertoo kirjan jokaisen luvun alussa omasta sairastumisestaan, voimia vaativista hoidoista ja kuolemanpelostakin. Ahlstenin jakama sairastamiskokemus kertoo ennalta-arvaamattomuudesta, jolla elämä voi yllättää. Tämä lienee osaltaan auttanut häntä eläytymään kuoleman läsnäoloon, jota Valkeakosken naistaistelijat väistämättä näkivät ja kokivat. Eivätkö nuorimmat heistä olleet nykykäsityksen mukaan vielä lapsia?
Suomen sisällissota oli lyhyt, mutta verinen. Rohkeaksi ylistetty naiskaarti osallistui sodan loppupuolella taisteluihin mm. Alvettulassa, Syrjäntaassa ja Hauholla. Menetykset olivat suuria ja johtivat vangittujen teloituksiin Lahdessa Fellmannin pelloilla ja Hennalassa. Sodan aikana ja sen jälkeen teloitettujen naisten määrä oli suhteellisen suuri. Vankileireillä naiset teloitettiin usein ensimmäisinä.
Komppanian toiminnalle tärkeää ovat johto ja huolto. Tutkija Ahlsten ei saa valistunutta arvausta selvempää Valkeakosken naiskaartin johtajista. Hänen lukemansa kuulustelupöytäkirjat ovat ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia: Naiskaartin jäsenet ilmeisesti suojelivat vielä elossa olevia johtajiaan ja kanssataistelijoita nimeämällä käskynantajiksi jo aiemmin kuolleita tovereitaan.
Sodan jälkeen Valkeakoskella lähes jokaisen kylän punaisissa perheissä oli omainen, joka oli kuollut sisällissodassa. Luettuani Ahlstenin kirjan Naiskaarti, jään miettimään syitä epävakautta aiheuttaneiden ääriliikkeiden nousulle Suomen ensimmäisen tasavallan alkutaipaleella, vain muutamia vuosia Suomen sisällissodan jälkeen.
