Eräänä tavallisen harmaana torstai-iltana huhtikuussa 2023 näyttelijä Eeva Soivion sydän pysähtyi Ryhmäteatterin näyttämöllä kesken esityksen. Katsomon täysi silmäpareja näki Eevan tuupertuvan arvaamatta, että tätä kohtausta ei ollut käsikirjoitettu.
Esikoiskirjassaan Kertaalleen kuollut Eeva Soivio on rakentanut sairauskertomuksensa lohdulliseksi etenemiseksi alun shokista seesteiseen selviytymiseen. Tapahtumat vyöryvät nopealla sykkeelllä lyhyehköissä päälauseissa eteenpäin. Kiireellinen tapaus, mutta ammattiauttajat ovat rauhallisia ja vakuuttavia. Kriittisen tilan jälkeen myös kerronta alkaa rentoutua. Alussa huumori on mustaa ja kylmää. Myöhemmin se lämpenee värikkäämmäksi. Soivio käyttää elämän synonyymina sanaa kehruu. Kaunis ja dynaaminen ilmaisu.
Teoksessa Eeva Soivio kertoo elinpiiristään ja siitä miten hänen sydäntapahtumansa ei ollut yksin hänen. Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin toimittama ja ylläpitämä Terveyskirjasto-sivusto kertoo, että traumalla tarkoitetaan olemassaolon jatkuvuutta tai ihmisen koskemattomuutta uhkaavaa tapahtumaa, joka ylittää sieto- ja käsittelykyvyn. Niin luonnollinen tapahtuma kuin kuolema onkin, läheltä koettuna se on traumaattinen kokemus. Soivio kertoo parisuhteestaan, perheestään, vanhemmistaan, ystävistään ja työyhteisöstään ja sitä, miten he kaikki – rengas renkaalta lähimmistä kauempiin – joutuvat trauman taikapiiriin. Lasten kanssa kerran kuollutkaan ei voi olla lohdutettava vaan lohduttaja.
Eeva Soivion ensimmäinen kuolema kesti noin neljä minuuttia. Pieni ihme oli tapahtunut esitystä edeltäneenä päivänä. Ryhmäteatterin henkilökunta oli käynyt ensiapukurssin, jonka aikana he olivat kurssivideolta nähneet ihmisen sydänpysähdystä ennakoivan katkonaisen ja haukkovan agonaalisen hengityksen. Eevan kanssanäyttelijöille oli kurssilla jaettu tehtävät, jotta tarpeen vaatiessa ensiaputoimet saadaan nopeasti käyntiin. Kollega, jonka tehtäväksi oli merkitty sydäniskurin noutaminen viereisestä uimahallista, oli kaksi tuntia ennen esityksen alkua käynyt selvittämässä esteettömän ja nopeimman reitin. Varmuuden vuoksi.
Sairaalassa Eevan sydänpysähdykselle etsitään syytä. Viikon sairaalassaoloaikana Eeva ehtii ystävystyä paitsi huonetoverinsa Opettajan kanssa myös tutustua saattajaan, joka kuljettaa häntä sängyllä tai pyörätuolilla erilaisiin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Ennen kotiin pääsemistä Eeva saa rintaansa sydämen tahdistimen, jonka hän nimeää Doloresiksi. Helpompi elää laitteen kanssa, kun sillä on ihmisen nimi. Toipuminen ensikuolemasta on niin nopeaa, että ihmisen mieli ei tunnu pysyvän mukana. Eeva Soivio kuvaa herkullisesti sitä, kuinka suuri on potilaan tiedontarve ja miten helposti hän sen edessä antaa luovutusvoiton asiantuntijalle, jolla ei ole aikaa vastata potilaan esittämiin epätäsmällisiin ja spekulatiivisiin kysymyksiin. Näillä mennään, Soivio toteaa.
”Loppuosa, joka elämänviivastani on jäljellä, saattaa kuitenkin olla jotain muuta. Lempeämpää. Satumaisempaa. Sellaiseksi voin ainakin yrittää sen rakentaa.”
Tällaiseen kiteytykseen yltää vain hän, joka on vähintään yhden kerran joutunut pohtimaan omaa kuolemaansa.
