Vanhojen puutalokaupunkien tulipalot ovat olleet kauheita ja järkyttäviä onnettomuuksia. Monet niistä paloivat useita kertoja, kuten Hamina vuosina 1821, 1840 ja 1887. Taina Parikka käsittelee näistä viimeisintä kirjassaan Tulta Turnyyrissä. Parikan kirja on neiti Sundmanin seikkailusarjan neljäs osa ja viides on tulossa.
On suoranainen ihme, että Suomessa ylipäätään on jäljellä puutaloidyllejä parin sadan vuoden takaa, puhumattakaan muutamista harvoista 1600-1700-lukujen puukirkoista. Yleensä palot syttyivät asukkaiden huolimattomasta tulen käsittelystä, ja ne levisivät tiivisti rakennetuissa kortteleissa helposti. Kokonainen kaupunki saattoi pyyhkiytyä pois kartalta muutamassa tunnissa.
Taina Parikka on perehtynyt Haminan paikallishistoriaan, ja tarinan autenttisuus tempaakim mukaansa. Suurpalo syttyi syyskuussa yön pimeydessä menneen kuivan kesän jälkeen. Kaivot olivat jo valmiiksi tyhjät. Sammutusapua saatiin laivalla Kotkasta vasta seuraana päivänä.
Tulen tuhot jäivät tässä tarinassa ihmissuhdesotkujen, poliittisten juonitteluiden ja salaliittojen varjoon. Oikeassa elämässä suurpalon kourissa ollut kaupunki oli täynnä vakavasti loukkaantuneita, läheisiään menettäneitä ja yhdessä yössä omaisuutensa kadottaneita ihmisiä. Parikan kuvaamassa Haminassakin yhdet olivat kiitollisia voimassa olevasta palovakuutuksestaan ja toiset murheellisia sellaisen puuttumisesta. Yhteinen onnettomuus ei näyttänyt vahvistavan yhteisöllisyyttä, vaikka säätyläiset järjestelivätkin toisilleen väliaikaisia asuntoja ja pelastivat toistensa omaisuuksia. Rahvaan, paitsi herrasväen palkollisina olevien piikojen ja renkien, ääni ei tässä kirjassa juuri kuulu. No, yleensä he elelivätkin aateliston, papiston ja porvariston katseilta sivussa. Kerronta keskittyy kaupungin säätyläisten säntäilyyn. Kaiken kauheuden keskellä ihmisten kohkaaminen on kuin groteskista huvinäytelmästä.
Neiti Sundman haistaa palaneen käryä – ilmeisesti aiemmista seikkailuistaan opiksi ottaneena. Palo ei ole syttynyt sattumalta eikä huolimattomuudesta. Kyseessä on Suomen suuriruhtinaskunnan autonomian vaarantava rikos.
Hengästyttävä
henkilögalleria
Kirjassa on hengästyttävän paljon henkilöitä ja lisää tulee mukaan juonen edetessä. Haminan palon aikaan oli säädyllistä ilmaista puheessa ja kirjoituksessa kunkin henkilön arvo. Siksi kirja vilisee ruustinnoja, everstinnoja, maistereita, fröökynöitä, pastorskoja ja mamselleja. Aviosääty ilmaistiin lisäämällä naisten sukunimiin ska-liite ja loppujen lopuksi sana leski liitettiin samaan ritirimpsuun. Aatelis- ja sotilasarvoa ei tietenkään voinut jättää pois puhuteltaessa miesväkeä. Lisätään siis kohteliaisuuskiemurteluun vielä paronit, kreivit, everstit ynnä muut. Tämä käytöksen naurettava muodollisuus varmaan huvittaa nykylukijaa.
Monien käänteiden jälkeen rikoksen ratkaiseminen käy neiti Sundmanilta vauhdikkaasti, ja huvinäytelmä saavuttaa lähes farssimaisen huipennuksen. Ymmärrän hyvin, että Taina Parikka hallitsee näyttämöllisen komedian rakentamisen. Olkoonkin että kyseessä on seikkailuromaani, kirjoitetussa tekstissä kielen muodollisuus ja vanhahtavat ilmaisut voivat estää lukijaa yltämästä omiin oivalluksiin juonen kulusta. Ruotsin kielen taito auttaa viime vuosisadalla syntyneitä lukijoita, mutta vierasperäiset lainasanat yli sadan vuoden takaa ovat ehkä jo deletoidut 2000-luvulla syntyneiden sanavarastoista. Koska olen oikeakielisyysintoilija, en voinut myöskään harmistumatta ohittaa suomen kielen olla-verbin potentiaalin kielenvastaisia muotoja ”lieni” ja ”lienivät”.
Kiitän Taina Parikkaa viihdyttävästä romaanista ja siitä, että sain itse oivaltaa, mitä ovat Iso ja Pieni Sirkkeli. Käytän myös mielelläni jatkossa sanontaa ”Tulta Turnyyrissä” vulgäärimmän ”Nyt on tuli perseen alla” sijasta.
