- Lehmä synnyttää yöllä / Pajtim Statovci
Vuonna 1996 yhdeksänvuotias poika tekee yli viikon ajan automatkaa perheensä kanssa syntymäkotimaahansa Kosovoon. Matka on perillä odottavan isoisän mukaan vaarallisuudessaan järjetön tyttären perheelle.
Yötä päivää ajomatkaa tehnyt isä tietää, että rajavartijat lahjotaan yön pimeinä tunteina ja lapsille kerrotaan samalla satua auton luodinkestävyydestä ja muuntautumiskyvystä – tarpeen tullen panssarivaunuksi tai vaikka avaruusalukseksi. Serbeiltä suojautuakseen lapset pysyvät mytyssä jalkatilassa ja makaavat huovan alla takapenkillä.
Lapsen on helppo uskoa omien vanhempien kertomukset näiden synnyinkotimaan paratiisista, missä ylhäinen lehmäkin uinuu yönsä omassa pienessä mökissään rikkaiden ja ihmeitä tekevien isovanhempien talossa. Isoisä kohtelee väkivaltaisesti Kujtim-poikaa ja lehmää, joka on pojan ainoa uskottu ja ymmärtäjä.
Pajtim Statovci kirjoittaa hengästyttävästi: Lauseet ja sanat ryöppyävät kuin koski valtoimenaan vailla suvantoja, pisteitä virkkeiden lopussa. Tarinan tempossa ajattelen kuitenkin: Hitto, mihin päälauseita tässä vauhdissa edes tarvittaisiin! Hukuttaudun tarinan virtaan. Kerrontaan tulee lisää kierroksia, kun lehmän synnyttämisen aika tulee ja poika pääsee yhä julmemmaksi osoittautuvan isoisän mukana sitä seuraamaan. Jos tämä tarina olisi kuva, kultainen leikkaus olisi juuri tässä.
Kaikkialla ja kaikkien seurassa, aikuisuuteensa asti poika kokee olevansa ulkopuolinen ja elää oman mielikuvituksensa varassa. Ensikohtaamisesta isoisän kanssa ehtii kulua vain tovi, kun poika jo hautoo kostoa: Jonakin päivänä isoisäni on minua heikompi ja minä pystyn lyömään häntä kovempaa kuin hän on lyönyt minua. Motiivit koston kierteeseen vain vahvistuvat vuosien varrella.
Aikuinen poika vierailee Kosovossa äitinsä kanssa myöhemminkin. Syöttäessään valheellista mielikuvaa Suomi-nimisestä onnelasta äiti tarjoilee kuulijoille juuri sitä, mitä nämä haluavat: hyviä syitä tuntea alemmuutta ja kateutta.
Tapahtuu ylilyöntejä sekä Suomessa että Kosovossa. Kaikki ne osuvat kipeästi myös lukijaan. Miten helppoa Suomessa onkaan huijata viranomaista, jonka yleissivistys ei riitä maahanmuuttajan kulttuurin ja uskonnon ymmärtämiseen? Miten julmaa onkaan ikuisen kiitollisuuden vaatiminen lapselta, kun opettaja suomalaisessa peruskoulussa repii kappaleiksi tämän uskonnolliset arvot.
Vahdimme rajoja, paitsi maamme laidoilla, myös kulttuurien kohtaamisessa. Kujtim-poika muistuttaa minua Kalevalan Kullervosta. Myönnän; mielikuva lienee moninkertaista kulttuurista omimista.
Stotovci esittää pysähdyttävän kysymyksen: Mikä on kaltoin kohdeltujen velvollisuus anteeksiantoon? Anteeksipyyntöä ei kotouttamista tekevinään oleva uusi kotimaa voi tarjota riittävänä hyvityksenä systemaattisesti tekemästään alistamisesta. Hautoessani Statovcin aiheuttamia kipukohtia havahdun kiitollisuuden osoituksiin, joita pelkästään muutaman päivän aikana havaitsen Suomeen muuttaneiden haastatteluissa eri medioissa. Miksi he kaikki ilmaisevat sen niin johdonmukaisesti? Kiitollisuuden vaatimuksemme heiltä on ilmeisimmin edelleen syvällä rakenteissamme. Milloin maahanmuuttajat kelpaavat joukkoomme samanlaisina kuin itse olemme?
Julkinen keskustelu kiertää juuri nyt aiheissa – dei, woke, turvallinen tila, kansallinen turvallisuus. Pohdimme edelleen, mikä on suhtautumisemme monimuotoisuuteen, yhdenvertaisuuteen ja mukaanottamiseen. Toivomme, että ne olisivat jo ohimeneviä muotijuttuja. Olemme vasta hiljattain oppineet sanan vihapuhe – emmekä ymmärrä, miten näppärästi se toimii vallankäytön välineenä. Peloissamme teemme turvallisuuden käsitteestäkin kansallisen, vaikka se on universaali ja kaikille kuuluva ihmisoikeus.
Yksi huikemmista kirjan kohtauksista on päähenkilön suutuspäissään kirjoittama kirje Suomen pääministerille. Mikä monologi! Vailla juonipaljastusta sanon vain: Haluaisin kuulla sen livenä Elina Knihtilän kaltaisen taiteilijan esittämänä.
