Suomessa tehtiin kuolemisen maailmanennätys suuren nälän vuosina 1866-68. Parissa vuodessa, lyhyessä rupeamassa. Kirjailija Jari Järvelä kirjoittaa kuolonvuosista alkavan sukutarinan elävästi. Näiden vuosien aikana Suomen noin kahden miljoonan suuruinen väestö väheni kymmenellä prosentilla. Nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin kuoli lähes kaksisataatuhatta ihmistä. Se oli enemmän kuin seuraavan vuosisadan sodissa kaatuneiden suomalaisten määrä yhteensä. Järvelän kirjoittama tarina alkaa nälkävuosista ja jatkuu Suomen sisällisodan kautta jatkosodan päättymiseen.
Nälkään ei kuollut pelkästään sankar’miehiä, vaan myös tuhansittain lapsia, naisia ja köyhiä. Tällaisen murheellisen kansalliskokemuksen toivoisi antavan meille ikiaikaisen ymmärryksen vähäväkisyydestä. Eläytymiskyky jäi paksunahkaisuuden alle jo 160 vuotta sitten. Kohti Riihimäki-Pietari-radan rakennustyömaata vaeltaneita nälkäisiä solvattiin laiskureiksi, vaikka heillä oli tavoitteena päästä henkensä edestä orjatyöhön vaatimattomia suupaloja vastaan. Raskas työ ja tapaturmat tappoivat radanrakentajia, mutta tulijoita riitti. Ratapenkasta tuli lukemattomille ihmisille viimeinen leposija, Luurata. Muistomerkkejä ei menehtyneille pystytetty eikä kuolleita tilastoitu. ”Ei kuolleista tule enkeleitä, vaan junanradan täytettä”, toteaa tarinan alkuäiti Amanda, joka jätti 12-vuotiaana pari vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa kotitalon ja nälkään kuolleen lapsuuden perheen. Nälänhätä ei ollut yksin säiden aiheuttamien viljakatojen syytä. Yhtä syyllinen oli senaatti, joka ei halunnut ulkomailta ruoka-apua kasvattamaan valtionvelkaa. J.V.Snellman joutui eroamaan senaattorin virasta jouduttuaan ilmiriitaan kenraalikuvernöörin kanssa nimenomaisesti Riihimäen-Pietarin rakentamisessa käytetyn, nälän kuihduttaman työvoiman vuoksi.
Matti Matinpoika alias Mathias Mattson on Raiteet-romaanin ensimmäisen osan henkilö, jonka idealistisena pyrkimyksenä on dokumentoida Suomen edistyksellinen julkinen investointihanke eli rautatien ulottaminen pääradalta Pietariin. Radan myötä tavara- ja rahavirrat tulevat liikkumaan Venäjän ja autonomisen Suomen välillä tehokkaasti. Mitä muuta se voi tarkoittaa kuin vaurauden lisääntymistä? Mattson haluaa osaksi tätä menestystarinaa. Hän kuvailee missiotaan kirjoittavana toimittajana: ”Tehtäväni on tehdä viiltävästi leikkaavalla mustekynällä armoton ruumiinavaus meidän ajallemme.” Radan rakentaminen innoittaa häntä kirjoittamaan aiheesta vielä suurempaakin hengentuotetta. Nykypäivänä Mattsonin käyttämä hienohelmainen ja koukeroinen uutiskieli tuntuu huvittavalta. Vanhoja sanomalehtitekstejä lukeneet pitävät häntä varsin uskottavana oman aikansa journalistina.
Vauhti kiihtyy punaisten Kouvolassa
Raiteet-romaanin vauhti kiihtyy, kun sen toisessa osassa siirrytään sisällissodan kevääseen vuoteen 1918 ja punaisten hallussa olevaan Kouvolaan. Tahatonta tai tarkoituksellista, kieli sopeutuu tarinan rytmiin: Järvelä kytki teonsanojen monikon kolmannen persoonan pois käytöstä ja yksiköllä mentiin koko osan verran. (Puolet sukujuuristani on Kouvolasta ja muistan, että juuri niin sukulaiset puhui.) Olkoon sivuseikka, nyt mennään Kuutamon kyydissä. Hän on luuradan rakennustyömaalla hengenvaarallisia hommia paiskineen Amandan pojantytär. Punaiset hallitsivat Etelä-Suomea ja höyrysivät sen rautateillä panssarivahvisteisin veturein. Yksi punaisten panssarijunista ajeli eestaas Kymenlaaksoa ja Savon rataa. Taistelut olivat kovia ja sotatoimet hallitsemattomia. Kuularuiskut toteuttivat tappamisen tarkoitustaan ja osuivat niin vieraisiin kuin omiinkin. (Matkustan nykyisellä Savon radalla verrattain usein ja monet Kouvolan pohjoispuolen paikkakunnat autioine asemarakennuksineen kalskahtavat kalseina korviini tämän lukemiskokemuksen jälkeen.) Lopulta punaiset joutuivat hengenhädässään pakenemaan Kouvolasta Kyminlinnan ja Kotkan suuntaan kohdatakseen siellä kohtalonsa eli mereltä maihinnousseet valkoiset jääkärit.
Raiteet-romaanin kolmas osa kertoo Kuutamon pojan, Voiton, jatkosodan viimeisestä vuodesta 1943-44 eräällä hiljaisella Muurmannin radan seisakkeella Aunuksen lähellä. Lyhyen aikaa juuri tämä seisake ja radanmutka olivat suomalaisten hallusssa, vaikkei tämän viholliselle tärkeän huoltosuonen tukkiminen kokonaan onnistunutkaan. Voitto oli vammautunut talvisodassa ja hänen palveluspaikakseen oli määrätty yksinäinen asemanseutu, jossa junanlähettäjän töitä ja muita valvontahommia on harvakseltaan. Asemansodan pitkäveteisyys on rauhaisa tyven ennen suurta myrskyä. Voitto saa kirjoitetuksi omaa autofiktiotaan, unelmaa omasta elämänkerrastaan. Kannaksen suurhyökkäys vuonna 1944 kuuluu ensin pauhuna kauempana, mutta yllättää kuin ukkosmyrsky, metsäpalo ja kaatuu lopulta kaooksena päälle. Voitto, hänen omituinen apurinsa Hesekiel ja Neuvostoliitosta paennut Rauha pääsevät unohdetulla veturilla ja vaunulla pakoon. Voitto ja Rauha asettuvat Kouvolaan Amandan mökkiin, missä elämäänsä jatkavat myös Amanda ja Kuutamon punatoveri Tekla.
Turhaan ei Antti Majander (HS 6.11.) ruikuttanut viime syksynä Jari Järvelän Raiteet-teoksen puuttumista Finlandia-ehdokkaiden joukosta. Yhdyn Majanderin kiitoksiin Järvelän paikallistuntemuksen luomasta omakohtaisuudesta. Kerronta on ihmismielen kokoista ja näköistä. Miten kouvolalaiset elivät ja hengittivät joutuessaan kuukausien ajan pelkäämään punaisten yhä julmemmaksi käyvää terroria? Sydämeni lyö ylimääräistä, kun Raiteet-romaani kertoo pienen yksityiskohdan pikkupojista, jotka polvihousukoltiaisina pyörivät Kouvolan asemalla hönkäilevän panssariveturin ympärillä. Muutamat edesmenneet lähisukulaiseni olisivat voineet olla katraana paikalla. Eräitä heistä ymmärrän ehkä nyt paremmin kuin ennen.
Jari Järvelä punoo taidolla meille näkyviksi yhdet sukujuuret ja tunnesiteet.
Kaikilla meillä on sellaiset.
