Kilkinkuoret – Antologia hyvässä ja pahassa
Pasi Luhtaniemi 14.3.2024

Novelliantologia on kaikista kirjaformaateista epäkiitollisin arvosteltava. Voiko yhteinen aihe, tekijä, jonka pitää esiintyä jokaisessa novellissa, olla riittävä antologian lähtökohta? Onhan hyvän novellikokoelman lopullinen kriteeri, että novellit muodostavat temaattisen kokonaisuuden, jossa jokaisella yksittäisellä tekstillä on oma perusteltu paikkansa.

Tämän kysymyksen äärellä askartelee vuonna 2023 ilmestynyt Kilkinkuoret -antologia. Nysalorin kustantaja Matti Järvinen lähetti kirjailijaverkostolleen keväällä 2021 kutsun kirjoittaa novelli, jossa esiintyy äyriäisiä. Kutsussa haettiin kauhunovelleja, laajemman  spekulatiivisen fiktion kehyksessä. Lopulliseen kirjaan päätyi 14 novellia.

Kilkinkuoret on antologia niin hyvässä kuin pahassa. Laaja kirjoittajajoukko esittelee spekulatiivista fiktiota vähemmän tuntevalle kiinnostavia uusia kirjailijanääniä. Monesta jää kriittisimmällekin lukijalle hyvä muistijälki, ja uutta luettavaa kirjastosta tai kirjakaupasta hakeva voi sen jälkeen lähteä etsimään, mitä muuta kirjoittajalta löytyy.

Kauhu on allekirjoittaneelle tuttu genre, ja muutaman Kilkinkuorten kirjailijan teksti on ollut myös käsikirjoituksena luettavanani. Erityisen tuttu on Melina Marras, jonka esikoisnovellikokoelman Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita (kirjailijanimellä Karoliina Heinola) voitti kustantamoni Aarnin vuonna 2018 järjestetämän novellinkirjoituskilpailun spekulatiivisen fiktion sarjan. Kokoelma oli sittemmin Tähtifantasia -palkintoehdokkaana 2020, ja on genren ystävien laajasti kiittämä.

Koska oma lehmänkalloni on tässä ojassa,  en arvioi nyt Melina Marraksen novellia Menneen maailman nälkäiset muuten kuin sanomalla, että nautin lukemastani. Nysalor on myös juuri pari viikkoa sitten  julkaissut Marraksen esikoisromaanin Para. Kirjamaassa ilmestyy kohta Saara Ylösen arvostelu teoksesta.

Muutama jakso kritiikkiä

Kilkinkuoret -kokoelmalla on mittaa 312 sivua. Tuosta sivumäärästä olisi ollut varaa karsia surutta neljännes, ellei jopa kolmannes, koska niin moni novelleista jätti minut lähinnä kiusaannuksen tilaan.  Liian moni novelli oli läpäissyt mielestäni kustantajan kriteeristön turhan heppoisesti täyttäessään vain kokoelman ehdon äyriäiskauhusta.

Kirjallisuuden kuluttajana olen konservatiivi:

Odotan aina lukemaltani fiktiolta, että se koettelee tavalla tai toisella ymmärrystäni ihmisistä ja maailmasta. Siksi kavahdan aina tekstejä, jotka ovat liian puhtaasti juonivetoisia, ja joiden salaisuus, käännekohta ja loppuratkaisu ovat ennustettavissa ensimmäisten sivujen jälkeen. Shokkiefekti, pahimmassa tapauksessa lopun moraalinen opetus, eivät uppoa tällaiseen kyyniseen lukijaan.

Haastavinta Kilkinkuoren kertojille näytti olevan kirjoittaa kauhu nykyhetkeen:  kääntää ihmisestä esiin realistisen tai naturalistisen kerronnan keinoin hänen pimeä puolensa. Kiinteä, tukeva maa löytyikin helpommin teksteissä, joissa historia, kansanperinne ja fantasia päästettiin mukaan kerronnan ytimeen, sen keskeksi motiiviksi. –  Tai kun siirryttiin suoraan tieteiskirjallisuuteen ja tulevaisuuteen.

Kokoelman helmet

Artemis Kelosaaren Hiljainen mies upposi sieluuni ensimmäisistä lauseesta lähtien.

Minäkertoja, piirtäjien nettifoorumin nimimerkki Haaskalintu alkaa kertoa lukiovuosistaan “kotikuntaansa vähän isommassa kaupungissa”. Kerronta on kikkailematonta ja omakohtaisen tuntuista. Kertojalla ei tunnu myöskään olevan kiire. Hän kuin ymmärtää itsekin tarinansa todistusvoiman, ja antaa siksi kerrotun ajan ja kerronta-ajan kulkea käsi kädessä, tuttuakin turvallisemman imperfektin kehystäessä lauseet ja jaksot.

Hiljainen mies -novelli toteuttaa proosan sääntöä, josta on kroonisen epämuodikasta kirjoittaa: samaistuttavuudesta. Haaskalintu on juuri kuin minä olin vuosikymmeniä sitten, tai kuten ystäväni Iiro, tai se kolmas poika Petri. Koska näin löysin Pasin, Iiron ja Petrin hiljaisuudet niin Haaskalinnun kuin novellin toisen piirtäjän, Nil Scapecoatin, hahmoista heti novellin alussa, halusin kuulla ja myötäelää heidän tarinansa.

Novellin loppuratkaisu on sydäntäsärkevä ja monella tapaa viisas. Kelosaari kirjoittaa siihen ihmeen, hyvän tarinan ominaisuuden, jota olen yrittänyt määritellä joskus ennenkin. Se on eräänlainen ymmärryksen tunne, jonka valtaan lukija pääsee ohimeneväksi hetkeksi juuri reseption päätyttyä. Siinä hetkessä lukija ymmärtää ihmisten välisistä suhteista jotakin enemmän. Hetki on ohimenevä ja useimmiten mahdoton sanoittaa.

Jyrki Pitkän Murheensyöjä esittelee Ravun, ei äyriäisen vaan ihmisen olomuodossa. Eletään fantasia-aikaa, ja Turku on Suomen pääkaupunki. Otra Rautapää -niminen Rapu on matkustanut junalla valtakunnan itäisiin osiin Lemmennotkon kartanolle, jonka isäntä Jarri pitää kruunulle varuskuntaa.

Rapu on murheensyöjä, eli eräänlainen kirurgi, jonka tehtävänä on poistaa ihmiskehosta ahdistavat muistot. Lemmennotkon oma Rapu, Kurjennoksen Pohto, on ollut jo jonkin aikaa henkihieverissä, ja Otran tehtävä on hoitaa hänet. Apunaan hänellä on Hiivatin Sirja, noita, joka on taikamerkkeineen eräänlainen nukutuslääkäri.

Jyrki Pitkän novellin kerronta on monipolvista ja elävää, ja se loihtii kiinnostavalla tavalla esiin historiallisista romaaneista tuttuja miljöitä ja ihmisiä. Kertojalla, Ravulla on erikoislääkärin ammattiylpeys, jolla hän on tullut tekemään työnsä, mutta tahtomattaan hän saa tietää syyt Pohton tautiin. Hän tutustuu apulaiskeittäjään, nuoreen Tilhiin, ja saa kuulla linnanherran erikoisista koulutusmenetelmistä, joita hän käyttäää kartanoon saapuviin nuoriin. Tämä saa Ravun oikeudentunnon heräämään.

Murheensyöjä on novelli, joka tuo yliluonnollisen kiinnostavalla tavalla lähelle ja arkiseksi, kuten se on ennen länsimaisen lääketieteen voittokulkua ollutkin. Se pohtii myös, tarkasti ja yksilön kokemuksen kautta yhteiskunnan kokoisia moraalisia kysymyksiä. Novelli rakentaa herkullisen keitoksen siitä, mikä on yksilön vastuu, ja milloin hänen pitää toimia.

Teemu Korpijärven Kravut vie lukijan tieteiskirjojen maailmaan, tulevaisuuden vuoteen 3457.  Seitsemän kuulan avaruusmoduli on laskeutunut Kravun tähdistön kaasuplaneetan 55 Cancrin kuun kamaralle, ja porautunut sitä peittävän ikijään alle, jossa kerättyjen tietojen mukaan löytyy elämää. Novelli kertoo viiden tutkijan:  Ronjan, Lucienin, Vojtekin, Benjaminin ja Amin arjesta. Maasta lähdöstä on yli 400 vuotta. Näistä vuosista kahdeksan tutkijaryhmä on ollut hereillä. He ovat lähettäneet tutkimusdataa maahan, saamatta koko aikana raporteilleen vastausta.

Korpijärven Kravut -novellin kerronta on kliinisen realistista kuvausta tutkimusryhmän arjesta: Modulin seinän takaa välittyvistä kuvista ravunkaltaisista olioista, jotka kiipeilevät modulin teräsrakenteilla; pienistä teknisistä ongelmista, joita varsinkin Vojtek ratkoo; sekä ryhmän itsekontrollista, jolla he seuraavat toistensa hyvinvointia. Tuohon hyvinvointiin on tullut särö. Lucien on alkanut kuulla metristen moduliseinien läpi rapujen jalkojen rapinaa. Muistoissa Ronja käy myös neljänsadan vuoden takana, lapsuuden vuodessa 3041, jolloin hän oli tutustunut maassa raadonsyöjärapuihin.

Lucienin kiinnostus 55 Cancrin rapuihin saa pian vaaralliset mittasuhteet, ja tutkimusryhmän lopun ajat alkavat olla käsillä. Videokuvan varassa siihen saakka elänyt ryhmä alkaa saada uutta tietoa jääkuoren alla elävästä miljardien rapujen ekologisesta lokerosta. Samalla niin tutkijoiden kuin lukijan eteen avautuu ensin fraktaalikuviot, sen jälkeen kysymykset elämän ja kuoleman todellisesta olemuksesta.

Kravut on novelli, joka kertoo teeman tasolla meistä itsestämme, ketä kuvittelemme olevamme ja ketä lopulta olemme. Sen voisi yhdellä tasolla lukea epätoivon odysseiaksi, mutta eikö juuri epätoivo, kuoleman raja, saa meidät muutenkin näkemään asioita kaikkein kirkkaimmin.

Pasi Luhtaniemi