Kirjailija ja kustannustoimittaja Liisa Näsi kirjoitti 14.11. blogissaan poleemisesti Finlandia-palkinnosta otsikolla Vuoden paras kirjako? Palkintojenjaon arvostelu on paikallaan, varsinkin jos sen historiasta on omakohtaista kokemusta.
Olen samaa sukupolvea kuin Näsi, tosin vielä sen verran vanhempi, että muistan kirjallisuuden professorini kertoneen meille opiskelijoille Erno Paasilinnasta, ensimmäisestä Finlandia-voittajasta. Taidettiin elää talvea 1985, Professori Hannes Sihvo kehui Paasilinnan esseekokoelmaa Yksinäisyys ja uhma, ja kannusti meitä kirjailijantaipaleelle, jotta “joku meistä pokkaisi kymmenen vuoden kuluttua oman Finlandiansa.”
Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla oli vielä viime vuosituhannella aivan toisenlaista hohtoa kuin nykyään, ja kirjallisuutta pidettiin filosofian jälkeen seuraavaksi tärkeimpänä sivistyksen mittarina. Liisa Näsi kirjoittaa, kuinka palkinnon valintakriteerit ovat muuttuneet vuosikymmenien aikana. Palkinnon rajaaminen koskemaan vain romaaneja oli jo suuri vahinko, koska juuri novellien, esseiden ja runon puolella tapahtuu tällä hetkellä se kaikkein mielenkiintoisin liikehdintä.
Diktaattorimalli, jossa julkisuuden henkilö valitsee lopullisen voittajan, ei sinällään ole huono asia, koska TV-kasvo nostaa aina yleistä kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan, ja diktaattorien valinnat ovat olleet hyviä. Valitsijoita ja heidän päätöksiään voi arvioida palkinnon Wikipedia -sivulta.
Suurempi vahinko on kuitenkin se, että kuuden parhaan kirjan valinnasta vastaa nykyisin muut kuin kirjallisuudentutkijat. Tämän vuoden kaunokirjan esiraadissa romaaneja luki lukupiiriaktivisti, bloggaaja Kirsi Ranin( pj), elokuvatuottaja Ilkka Matila sekä kirjakauppias, galleristi Eira Sillanpää.
Kirsi Raninin (Kirsin Book Club ) perehtynteisyyttä ja intohimoa suomalaiseen kirjallisuuteen ei pidä epäillä, ja kaikki kilpailun osallistuneet teokset on varmasti luettu, moni myös useampaan kertaan. Kysyä voi sen sijaan aiheellisesti, mikä kirjallinen kompetenssi ja motivaatio elokuvatuottajalla ja kirjakauppias-galleristilla on hakea sitä laadukkainta suomalaista romaania? Ohjaisiko valintoja sittenkin kaupalliset kriteerit?
Liisa Näsi on oikeassa, ettei 150 euron osallistumismaksu ja neljän kirjan lähettäminen per nimeke ole liian suuri osallistumiskynnys edes pienille kustantajille. Miksi sitten kymmenet kustantajat eivät osallistu kilpailuun? Syyt kilpailun välttämiselle löytyvätkin historiasta. Me 1990-luvun kirjallisuusihanteisiin luutuneet idealistit kysymme, kuinka sydänverellä kustannustoimitetun ja pankkilainoilla kustannetun romaanin voi jättää elokuvatuottajaan ja kirjakauppias-galleristiin arvotettavaksi.
Ei vain syksystä jouluun
Voimme olla joka tapauksessa varmoja, että tämänkin vuoden kaunokirjallisuuden Finlandiavoittaja on varmasti voittonsa ansainnut ja yksi kirjavuoden ehdoton helmi. Kirja valitaan viikon päästä kuudesta hyvästä ehdokkaasta.
Kaikki ehdokkaat ovat olleet toimittajien ja kirjasomen luettavissa Kirjamaan sivuilla jo viikon ajan. Ensimmäinen – Pasi Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia – sai myös kaksi päivää sitten oman arvioni. Tuo arvio oli kiittävä. Risuja annoin käytännössä vai kustannustoimitukselle. Kuusi sataa sivua olisi ollut varaa toimittaa viiteen sataan.
Työ jatkuu. Viikonloppuun mennessä Kirjamaa julkaisee arvion Antti Hurkaisen teoksesta Suntio, ja kaikki kuusi kandidaattia saattavat saada oman arvionsa mahdollisesti jo ennen Uotisen voittajanjulkistusta 29.11.
Todennäköisesti kuitenkin eivät saa, ja tämä on tärkeä ja tietoinen valinta
Kirjan elämä ei kestä vain syksystä jouluun. Jokainen laatukirja, joka näkee päivänvalon, ansaitsee tulla mahdollisimman monen kriitikon, arvostelijan ja arvioijan lukemaksi, jotta ne tärkeimmät – lukijat – löytäisivät myös kirjan luokse.
Vuoden, edes kahdenkaan matka upean kirjan luokse ei ole pitkä.
Pasi Luhtaniemi
Erno Paasilinna heittämässä tikkaa Perunkajärven kirjailijakokouksessa vuonna 1963. Kuvassa myös Jorma Etto, Rauni Kivilinna ja Eila Etto (istumassa). Wikipedia, Public Domain.
