Punk henkensä kaupalla
Pasi Luhtaniemi 20.11.2023

Pasi Ilmarin Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia tarjoaa kirjan nimiöaukeamalla lukuohjeen koko teokseen. Desmond Morrisin populaarista tietokirjasta Alaston apina kohistiin 1970- ja -80-luvuilla. Valitussa sitaatissa ihminen on ”jonkinlainen kädellinen, (…) mutta outo sellainen.”

Samalla kun sitaatti määrittelee ihmisen, se asettaa kertojan näkökulman. Kertoja Mara, tai M., on oman käsityksensä mukaan jotakin muuta kuin ihminen. Hän on marsilainen,  ”marasilanen” joka joutuu jo lapsena toisten ulkopuolelle ja kiusattavaksi.

Isoveli katoaa

Kuurupiilon anatomian alussa Eletään 70-luvun puoliväliä, ja kahdeksanvuotias Mara elää nelihenkisessä Silasenpään perheessä isän, äidin ja isoveljensä Alvarin kanssa. Alvar, jo lukiolainen, on vanhempien silmissä kaikkea, Mara ei mitään. Myös koulussa ja koko Marrasvirran kaupungissa Alvarista odotetaan jotakin elämää suurempaa – kunnes hän katoaa oman penkkaripäivän aattona, helmikuussa 1976.

Alkaa koko teoksen mittainen marsilainen kuurupiilo. Peli, jonka Alvar oli suunnitellut vain veljeksille, on heitä suurempi, eikä sen sääntöjä voi muuttaa. Siinä Alvar piiloutuu, eikä piilosta voi palata kotiin ennen kuin pikkuveli on löytänyt hänet. Vihjeet voivat löytyä mistä tahansa ja peli alkaa, kun Maran luettavaksi ilmestyy teksti M, missä minä olen?

Sillä kertaa etsijälle, Maralle käy huonosti. Päivästä tulee talven kylmin. Keittiön pöydälle on jätetty Peltirumpu-romaani, josta Mara päätyy etsimään Alvaria keskustan musiikkikaupasta. Sieltä Ringo Starrin nimi vie hänet Tähtitaivaanpuistoon. Sitten vihjeet vaikeutuvat, ja Mara on paleltua ja jäädä auton alle. Puolitajuton lapsi selviää jotenkin kotiin ja jää odottamaan isoveljensä seuraavaa vihjettä. Sitä ei kuitenkaan tule. Penkkarit tulevat ja menevät, ja kaupunki puhuu kadonneesta Alvarista. Mara ajattelee veljensä kuolleen piiloonsa.

Kuurupiilon anatomia on kuin joka suuntaan poksahteleva, värikäs räjähdepanos, ulottuvuuksina niin aika kuin tilakin, fantastisen kerronnan tarjoamissa laajennetun todellisuuden kehyksissä. Samalla se on kuitenkin mitä tarkinta ja viisainta ajankuvaa vuodesta 1976 vuoteen 1984. Kysymys on Punkin vuosista musiikkina ja alakulttuurina, sen synnystä Englannissa sekä rantautumisesta Suomeen – Marrasvirran kaupunkiin – 80-luvun alussa.

Kadonneen Alvarin jäljet johtavat Lontooseen, ja pian nousevan skenen marrasvirtalaiset seuraajat alkavat kertoa tarinaa Lontoon profeetasta, joka tuottaa ja sanoittaa punkin anarkistista sanomaa yhdessä Johnny Rottenin, Strummerin ja Debbie Harryn kanssa. Löytyypä yksi Sex Pistolsin demonauhakin, jonka sanat ovat oletettavasti Alvarin, ja jossa lauletaan marsilaisten tulosta ja vanhoista apinoista, jotka hirttäytyvät solmioonsa.

Yönaakat, jägerit ja apinat

Kuurupiilon Anatomia on maantieteellisessä mielessä jatkoa Jääskeläisen maagisrealistiselle romaanille Harjukaupungin salakäytävät (2012). Jyväskylä on tosin nyt Marrasvirta, ja jäätelöllä ei käydä Kirkkopuistossa vaan Keskuspuistossa. Entisenä jyväskyläläisenä oli hauskaa kuvitella kirjan keskeiseksi tapahtumapaikaksi, nykyisen kauppakorttelin sisällä sijaitseva tunnettu  purkurakennuksen, epätilan, jonka suunnitteli kaupungin kuuluisin Alvar 1930-luvun alussa.

Tuo kirjan epätila on Yönaakkojen eli Marrasvirran punkkareiden turvapaikka heitä jahtaavien Jägereiden mailoilta, veitsiltä ja aseilta. Se on Kööpenhaminan Christianiaan verrattava kaupunki kaupungissa – tai pikemminkin tila tilassa – jossa punkkarit saavat kokeilla ja testata omaa anarkistista ideaaliyhteiskuntaansa, suojassa myös apinoilta.

Jääskeläisen kuvaus ja analyysi 1980-luvun alun punkkulttuurista on kirjan tukevinta ja kiinnostavinta sisältöä. Itsekin noina vuosina punkliikkeessä vähintäänkin poseeraajana mukana olleena muistan, mitä oli yrittää olla absoluuttisen vapaa ja tasa-arvoinen, ja etsiä sisältään sarkastista naurua aina, kun joku ehdotti, että kai meillä tulisi kuitenkin joitakin sääntöjä olla. Samoin tunnistan meidät ja muut, ja sen raivon, jolla silloiset skinit suhtautuivat punkkareihin. Toki tunne ja väkivalta muuttui välillä molemminpuoliseksi. Tuttua oli myös ylenkatse ja vieroksunta, jolla valtakulttuuri – Kuurupiilon apinat – katsoivat punkkareita – siis yönaakkoja.

M., Mara, Mymmeli vai Mureena

Kuurupiilon anatomian keskeinen, kaiken läpäisevä käsite on marsilainen. Jääskeläinen kirjoittaa muuttuvasta identiteetistä.

Kertoja Mara Silanen ei tunne olevansa tästä maailmasta. Riippumatta siitä, istuttaako isoveli Alvar tuon ajatuksen hänen päähänsä, vai syntyykö tietous omasta toiseudesta ala-asteen kiusaamis- ja väkivaltakokemusten myötä, M. on marsilainen. Kiinnostavimmillaan tämä tietoisuus ilmenee suhteessa sukupuoleen.

Ala-asteen Mara elää kiusattuna poikana, jonka jälkeen hän kääriytyy yläasteen ajaksi harmaaksi ja huomaamattomaksi toukaksi. Lukiossa toukasta kuoriutuu lukiolaistyttö Mymmeli, joka piiloutuu tekemällä itsestään mahdollisimman näkyvän. Mymmeli on koulun suosituin tyttö ja Keskuspuiston Jäätelöseuran kuningatar.

Kohtaaminen Rosa Rottenin, varhaislapsuuden parhaan ystävän Rosan kanssa johdattaa M:n vielä neljänteen minuuteen. Punktyttö Mureena sukeltaa Marrasvirran punk-skenen syvään päätyyn.

Liian paljon?

Kuurupiilon anatomia ei ole vain huima ja joka suuntaan räjähtävä kirja, vaan myös paksu. 575 sivua on suurelta osin täyttä tavaraa, mutta editoinnin varaakin olisi ollut. Kerronta on välillä turhankin laveaa ja toisteista, ja sen pitkät tajunnanvirtaosuudet esimerkiksi yönaakkojen piilopaikan katakombeista kävivät välillä puuduttaviksi. Kirjan loppunäytös nykyhetkessä kellosepänliikkeessä jäi niinikään lukukokemuksessani hieman ohueksi.

Näillä varauksilla voin sydämestäni sanoa, että Kuurupiilon anatomia on huima kirja, ja ansainnut ehdottomasti paikkansa vuoden 2023 Finlandia-ehdokkaana.

Pasi Luhtaniemi