Mitä tekisit, jos olisit vapaa?
Pasi Luhtaniemi 19.12.2023

Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa on lähes 300-sivuinen pamfletti eläinten oikeuksien puolesta.  Sen lukukokemus on intensiivinen, myös henkilökohtaisista syistä. Muistan Kettutytöt ja heidän aktivisminsa 1990-luvulta, ja erityisesti muistan 2010-luvun taitteen, kun tyttäreni vaihtoi vegaaniruokavalioon. Upeita olivat ne keskustelut, joissa hänen argumenttinsa pyyhkivät pöydältä jokaisen asenteellisen väittämäni.

“Varsinais-Suomi, virikehäkkikanala, syyskuu 2017. Linnut on ladottu kolmeen kerrokseen. Joiltain puuttuu puolet höyhenpeitteestä. Pyrstöistä jäljellä valkoiset piikit kuin viuhkanrangat. Nukkumaorret muutaman sentin korkeudella verkkopohjasta, orren alla osittain maatunut vainaja. Kuolleen kanan vieressä virikehäkin virike: kymmenen kertaa kymmenen sentin pala kuramattoa.”

Mikään ei todella katoa vie lukijan 2020 -luvun taitteen eläinoikeusaktivistin tajuntaan ja maailmaan. Minäkertoja, jonka nimeä kirjassa ei sanota, on kuvannut jo vuosikymmenen ajan turkistarhoja ja lihan tehotuotantotiloja, ja nuorempien aktivistien silmissä hän on legenda, alan pioneeri, jonka tinkimättömiä kuvia sekä sitoutuneisuutta tehdä yhä uusia keikkoja arvostetaan. Ehdottomuus puolustaa lajityypillistä elämää, oli kyseessä sitten villi- tai kasvatuseläin tai ihminen, läpäisee kertojan maailman. Samalla ja vaivihkaa, lukija alkaa aavistaa, että työ on vaatinut hintansa. .

Minäkertoja ei voi hyvin, ja turhautunut raivo pyrkii pintaan.  Kun kertojan serkku vastaa eläinten turvakodissa otettuun possuvideoon tekstillä  ”Sydäntä lämmittää nähdä että possuista pidetään huolta,,, Tässä meidän tuleva luomu kinkku,,, käytiin tilalla valitsemassa,,, Hyvä Suomi”, kertoja vastaa: ”Vitun hyvää joulua koko teidän natsiperheelle
sitten vaan ja sikainfluenssaista uutta vuotta. Kuolkaa veritulppaan kusipäät.”

Lukija on alusta alkaen minäkertojan puolella. Realistisesti kerrotut kuvausmatkat sekä toden tuntuinen dialogi, jota kertoja käy yhdistyksen muiden aktiivien kanssa piirtävät hänestä henkilön, johon haluaisi tutustua ja jonka kanssa haluaisi keskustella ja väitellä kaikesta – varsinkin kun olut on myös hänelle sopiva seurustelujuoma. Parhaimmillaan Gustafsson on kuitenkin antaessaan päähenkilönsä kertoa adoptiokoirastaan Epikuroksesta ja heidän suhteestaan. Kahdenkeskiset kohtaukset omatahtoisen ja elämäniloisen koiran kanssa ovat kirjan kerrontaa parhaimmillaan:

“Koira seisoo rantatörmällä, katse ja kuono kiinnittyneenä jäätyneelle lahdelle. Lumihanki kimmeltelee, hohkaa auringon voimaa takaisin ilmakehään, suojelee meitä. Tänään en mieti, selviydymmekö vai emme. Joskus on vain kaunista.
Epikuros näyttää vahvalta. Leveä rinta, lihaksikkaat takareidet. Häntä kiertynyt avoimeksi kysymykseksi, joka ei odota vastausta. 
Mitä tekisit jos olisit vapaa? kysyn.
Mitä itse tekisit?”

Mikään ei todella katoa on lähestulkoon loistava kirja, upeasti kerrottu, isosta aiheesta. Kirja on kuitenkin liian täynnä motiiveja. Antaisin asian olla, jos kysymyksessä olisi Gustafssonin esikoisromaani, mutta kirja on järjestyksessään jo kuudes.  Kiusaannuin turhasta minäkertojan taustoituksesta, jossa käytiin lävitse – tarkemmin keskeisteemaan sitomatta – hänen syömishäiriötään, bikini-fitness -menneisyyttään ja suhdetta entiseen mieheen, Osmoon. Kaikki, mikä tapahtui kerronta-ajassa oli merkittävästi kiinnostavampaa, ja olisinkin suonut enemmän tilaa esimerkiksi Kivinokan jaksoille. Yksityisten, intensiivisten luontokokemusten ja tilojen kuvaajana Gustafsson on mestari. Niin ikään seksi/ihmissuhteen kuvaus  lihaa syövään Eskoon oli kiinnostavaa – hän on nopein vedoin piirretty, kiinnostava henkilö.

Mikään ei todella katoa on aito kirja oikeasta ja ajankohtaisesta aiheesta, ja sana pamfletti on tässä yhteydessä kiitos. Me olemme vastuussa ensisijaisesti itsellemme, ja meissä on niitä, jotka eivät voi elää itsensä kanssa niin kauan, kuin samat elämisen oikeudet eivät kuulu kaikille.

Kaikki, mikä elää on lopulta yksi.

Pasi Luhtaniemi