Lumi, lume vai molemmat?

Pasi Luhtaniemi 16.2.2024
Topias Haikalan Varjokäärme, mestaripunoja on fantasiaa, kyberpunkia ja tieteiskirjallisuutta kauniin, lumenvalkoisen Helsingin yllä.

Jokaisessa itseään kunnioittavassa romaanissa on oltava prologi, joka saattelee lukijan kirjan tunnelmaan.Varjokäärmeessä se kertoo vanhasta rouvasta, joka tarjoilee kodissaan sinistä keittoa kuudelle öljynmustalle demonille. Kun keitto on syöty, vanhus vannottaa demoneita palaamaan sinne, mistä ovat tulleetkin ja jättämään veljenpojanpoika rauhaan. Yksi palaa. Hänet mummo tuhoaa armotta.

Itse romaani alkaa  lumisateesta, ja lukijan eteen rakentuu surrealistinen maisema. Helsinki on hautautunut kolmimetriseen hankeen, ja sade vain jatkuu.

Myös Etu-Töölöin vanhojen kerrostalojen alimmat kerrokset ovat lumen peitossa. Aleksi Kurki tekee väitöskirjaansa Tunturikadun kodissaan, talon toisessa kerroksessa. Vaimo Suvi ja kolmevuotias Vuokko ovat Turussa Suvin isän ja tämän uuden vaimon luona, ja he palaisivat reilun viikon päästä. Sitten tapahtuu vahinko. Aleksin koira, Väinö, karkaa avoimesta ikkunasta ulos. Jäljet päättyvät läheisen talon porttikäytävään, jonka ensimmäisestä kerroksesta näyttäisi olevan ovi talon pyörävajaan. Etsiessään ja huudellessaan koiraansa Aleksi tajuaa, että joku on raottanut vajan oven ja kysyy, mikä Aleksilta on hukassa. Kun Aleksi koettaa lähestyä puhujaa, tämä vetää oven Aleksin nenän edessä kiinni.

Tästä alkaa fantasia, joka saa lukijan kysymään heti, onko hän sittenkään fantasiassa, tieteiskirjassa vai jossakin, joka on vielä enemmän, metafiktiossa varmuudella, mutta ehkä sittenkin vielä jonkin tason huijauksessa. Hauska kirjallisuushistorian päälle kirjoittava tyyliratkaisu on vanhasta romaanitaiteesta tuttu luvun alkulause, jossa kerrotaan, mitä luvussa tulee tapahtumaan. Haikalan teoksessa se tuo kerrontaan vieraannutetun, koomillisen sävyn. Mukavaa.

Fantasiaa ja  kyberpunkia ovat ne hahmot, jotka Aleksi tapaa etsiessään karannutta villakoiraansa. Porttikäytävän pyörävajassa asustaa robotti, jonka isä oli Teräslohikäärme ja äiti kiinalainen tekoälyn ja aivokuvantamisen tutkija. Kun tavarat vaihtavat Aleksin omassa kodissa paikkaansa tekijäksi paljastuu  noin Barbie-nuken kokoinen olento, joka on kauttaaltaan tummansinisen karvan peitossa. Myöhemmin Aleksin isotäti, Josefiina, kaivaa kirjoistaan tiedon, että olio on häxans apa, noidan apina.

Käy ilmi, että ilmeisesti Aleksin koti on jollakin tavalla loitsuttu. Väinö, tarkkavainuinen koira, oli vaistonnut jotakin outoa jo kolme vuotta aiemmin, ja kuono oli osoittanut siitä lähtien epäluuloisesti vaatekaappiin. Nyt koira oli kadonnut jälkiä jättämättä. Avulias, Eeroksi esittäytyvä robotti ja Aleksi alkavat tutkia Väinön katoamista yhä kummallisemmaksi käyvässä tarinassa, johon liittyy mukaan Serlachius&pojat -tuholaistorjuntayritys, puhuva Varis ja Neiti nopea amurinleopardi.  Viimeisen hahmon typerää nimeä Aleksikin ihmettelee Varikselle ja Eerolle.

Topias Haikalan Varjokäärme, mestarinpunoja hajoaisi tapahtumien mahdottomuuteen ja vauhtiin, ellei kaiken päällä olisi riemastuttavaa kerronta. Kerronta on nasevaa ja hauskaa, johon niin vittu kuin jumala sopivat yhtä lailla. Kerronta sivaltaa yhtäkkiä myös kuvankauniita ja kuulaita kuvia: “Näkymättömissä pilvien takana oli kirkkaus ja avaruuden ikuinen meri, mutta aamuyö viipyi Helsingin kattojen yllä.”  Vähäisiä eivät ole myöskään vertaukset buddhalaisuuteen, aineen olemuksen sellaisenaan vai vasta havaittuna ja sieluun.

Suuri kerronnan koukku liittyy päähenkilön Aleksin viileään tapaan reagoida tapahtumiin. Hänen kotia riivaava loitsu tuo ovisilmän taakse ja keittiöön ja isotädin asuntoon mitä mustempia olentoja, mutta mies ei tunne juurikaan pelkoa ja nukkuu yönsä hyvin.

Vähitellen ja tiivistyvien tapahtumien myötä seikkailu alkaa kulkea kohti ratkaisuaan. Aleksin kännykkä räjäytetään, ettei hän pysty enää soittamaan Turkuun Suville ja Vuokolle. Heidän paluunsa Helsinkiin lähestyy uhkaavasti, ja asunto pitäisi saada siivottua loitsuista ja demoneista, ja koirakin pitäisi löytää. Aleksin ja hänen omituisten matkakumppaniensa matka kulkee kohti mystistä Varjokäärmettä. Ehkä hän osaisi kertoa loitsusta ja purkaa sen.

Varjokäärme, mestaripunoja yllättää lopussa lukijansa käänteellä, jota ainakaan minä en osannut odottaa. Jos kirja käykin alussa vaalia fantasian ja kyberpunkin välillä, lopussa ollaan jo tieteisromaanissa. Haikala heittelee edelleen kertojana herkullisia syöttejä metafiktion ystäville. Palatessaan Varjokäärmeen luota Aleksi saa mukaansa pakastettuja mustikoita ja puolukoita ja hänen pitää valita, kummat hän sulattaa ensimmäiseksi. – sinisen vai punaisen.

Varjokäärme, mestaripunoja on teos, jossa on kaikkea kaikessa ja paljon. Päähenkilön Aleksin tapaan minäkin totesin useasti epäuskoisena, että “Okei”

Kesken ei kirja kuitenkaan jäänyt, kiitos viisaan ja hauskan kerronnan.  – Ja mikä palkinto lopussa sitten odottikaan!

 


Pasi LuhtaniemiPasi Luhtaniemi

Pasi Luhtaniemi (s. 5. syyskuuta 1963) on kouvolalainen kirjailija ja kustantaja sekä tammikuussa 2024 perustetun #Kirjamaa -palvelun vastaava päätoimittaja. Luhtaniemi on kirjoittanut kaksi jännitysromaania, Sokea piste (2013) ja Viattomat (2015) sekä useita dramatisointeja ja näytelmiä. Kustantajana ja kirjoittajavalmentajana hän on julkaissut tämän lisäksi kerrontatieteen menetelmiin perustuvan kirjoittajaoppaan Kohti uutta kirjaa (2018).