Monimuotoisia sydämiä
Pasi Luhtaniemi 11.1.2024

Seksuaalinen monimuotoisuus on asia, johon myöhäiskeski-ikäinen, heteronormatiiviseen kulttuuriin  kasvanut mies on saanut tutustua rauhassa, kysellen ja oppien. Matka on ollut pitkä siitä ensimmäisestä homoseksuaalista ystävästäni elämään, jossa rakas ihminen saa loistaa juuri niissä väreissä, jotka hänelle kuuluvat.

Siksipä olikin kiinnostavaa tarttua Osuuskumman viime syksyn antologiatiiliskiveen Sydänten salonki, Queer-romanttisia tarinoita. Noin puolet yhdeksän kirjailijan katraasta oli jo entuudestaan kirjailijana tuttuja.  Odotukset olivat korkealla, ja pääosin ne täyttyivätkin. Antologialle ominaisesti kielen ja tarinan taso oli vaihtelevaa, ja siksi käsittelen tässä erityisesti kolmea helmeä, jotka nousivat omassa lukukokemusessani. Ensin kuitenkin antologian nimestä.

Mikä ihmeen Queer-romantiikka?

Sydänten salongin alaotsikko Queer-romanttisia tarinoita sai haromaan päätäni. Kirjan novellit kertoivat homoseksuallisesta rakkaudesta ja polyamoriasta. Queer, niinkuin olin ymmärtänyt sen aikaisemmin,  ei tuntunut sopivan kokoelman alaotsikoksi, varsinkin kun seksuaalisesta monimuotoisuudesta käytetään nykyään kirjainsarjaa lhbtiq. Siinä queer on listattu yhdeksi kuudesta suuntautumismuodosta, lesbo-, homo-, bi-, trans- ja intersukupuolisuuden lisäksi.

Lieneekin syytä laittaa omaksi jaksokseen Setan sanakirjamääritelmä sanasta:

“Queer on poliittinen ja usein akateeminen näkökulma ja ajattelumalli, joka kyseenalaistaa yhteiskunnan sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä normeja. ”

Juuri tästä kyseenalaistamisesta oli kysymys. Omat oppimani normit eli ajattelu- ja toimintamallit  kyseenalaistettin ilman tarvetta asettaa uusia normeja. Kaunokirjallisuus on maailman paras väline kertomaan rakastamisesta. Mikään muu media ei tarjoa samaa sukellusta kertojan tajuntaan, ja siinä saattaa kostua sitten lukijankin housut.

Viihdelukemistoa?

Sydänten salonki esitellään niin takakannessa kuin toimittajien esipuheessa romanttiseksi kirjallisuudeksi. Jokainen voi päätellä, kuinka paljon esittelyssä on ironiaa, mutta tämä markkinointistrategia on joka tapauksessa nerokas. Mikä olisikin vaikkapa suorastaan pelottavalle lghtiq -sanahirviölle parempi vastakohta kuin romantiikka. – Me kaikki tarvitsemme sitä yhtä paljon kuin kuolemanpelkoa.

Kirjailijat olivat tarttuneet tehtäväksiantoon toinen tarkemmin, toinen suurpiirteisimmin. Ehkä eniten nautin Magdaleena Hain, kirjan toisen toimittajan, genretietoisuudesta. Lyhyt ote (s. 47) kertokoon puolestaan.

  Sinut minä haluan, sinut vain!
  Muisto nostatti hehkun Katariinan poskille ja hän vannoi: “Tarkoitin sitä koko sydämestäni.”
Katariina tiesi, ettei koskaan olisi onnellinen Pederin kanssa. Jos Mielitty muuttaisi mielensä hänestä, Katariina heittäytyisi alas linnanmuureilta.
Peikko naurahti kireästi: “Siinä tapauksessa, rakkaani, olet tuominnut minut joko isänmurhaan tai kuolemaan.”

Eihän tämä ole kaunokirjallisuutta. Tämä on todellakin puhdasta, genretietoista hömppää!

Kolme kertaa jalat alta

Kirjan kaikissa tarinoissa oli ansionsa, ja viihdyttävyys läpäisi koko kokoelman. Kolme kirjailijaa ja tarinaa veivät minulta kuitenkin jalat alta.

Valtias pinnan alla

Satu Piispa-Hakalan Valtias pinnan alta vei lukijan turvallisesti  Ruotsi-Suomen ajan historiaan ja Saimaan pienvesille Ristiinan-Mikkelin seudulle. Jopa kirjan päähenkilöt on nimetty kädenlämpöisen turvallisesti. Ruotsalaisen upseeri nimi on Klaus ja Yöveden ruhtinattaren nimi Salme.

Näistä lähtökohdista Piispa-Hakala punoo fantasian pinnallisen ja pinnanalaisen välisestä mahdottomasta rakkaudesta. Salme, Yöveden Ruhtinas, hengittää Saimaan vettä, ja hänen kaltaisensa ovat asuttaneet asuttanut Saimaata ja sen naapuria Laatokkaa aina jääkauden väistymisestä lähtien. Veden kalvo ei ole kuitenkaan pinnanalaisille este, vaan loitsujen avulla he nousevat tarvittaessa maalle. Niin Salme ja Klaus rakastuvat toisiinsa, mutta koska niin erilaiset, tuo rakkaus on mahdoton. Ruhtinattaren vastuiden lisäksi Salmea vie takaisin Yöveden syvyyksiin hänen nuoruudenrakastettunsa Kare.

Erityisesti viehätyin Piispa-Hakalan konstailemattomaan kieleen sekä tarinan hallittuun kokonaisrakenteeseen. Valtias pinnan alla on aitoa viihdettä, mutta miten kauniisti se pystykään  kertomaan polyamoriasta, siitä, että rakkaus ei ole nollasummapeliä.

Osa samaa salaisuutta

Antologian päättävä J.S. Meresmaan Osa samaa salaisuutta jatkaa samaa polyamorian teemaa, mutta nyt jykevästi Amerikkaan matkustavan ilmalaivan suljetussa tilassa. Laiva tekee lähtöä, ja sen radisti, Aarno Kaltio huomaa ikäväkseen, että matkustajien joukossa on pariskunta Sylvia ja Viktor.  Vaihtoehdot ovat vähissä:  Päiväkausiksi suljetussa laivassa kanssamatkustajia ei voi vältellä loputtomiin, vaikka Aarne sitä harkitseekin.

Aarnen ja Sylvian sekä Aarnen ja Viktorin välillä on vaiettuja salaisuuksia vuosien takaa, suuria tunteita, puhumattomuuksia ja vääriä elämänvalintoja, joiden ääreen he kolme ovat nyt pakotetut.

Meresmaan kerronta on kuin kaikista koristeista ja neulasistaan ravistettu joulukuusi, rujoa, pelkistettyä ja paljasta. Kohtaus kohtaukselta joko kaikki kolme tai kaksi kerrallaan joutuvat käymään läpi, mitä silloin tapahtui, ja miksi he ovat nyt tässä, pääsemättömissä toisistaan ja siitä rakkaudesta, jota he  yhä tuntevat toisiaan kohtaan. Ollaan vereslihalla ja aitoja. Hömppä loistaa poissaolollaan, mutta niin  kuuluukin. Viisaasti toimittajat ovat sijoittaneet tarinan kokoelman viimeiseksi.

Les cocottes déshabillées

Jenny Kangasvuo kertoo tarinan Lianesta ja kertojasta, kahdesta 1900 -luvun alun kokotista eli varieteetähdestä, jotka ovat keikalla jossakin päin Ranskaa. Heidän työnantajansa, Impressario on varannut molemmille oman hotellihuoneen, jotta naiset voivat levätä aina illan esityksen jälkeen kunnolla. Hotellissa on kuitenkin ruuhkaa, ja heidät pakotetaan muuttamaan samaan huoneeseen.

Kangasvuon kerronta on maagista ja koskettaa syvältä. Pienin, miltei näkymättömin vedoin hän onnistuu kertomaan ulkopuolisuuden tunteista ja yksinäisyydestä, erityisestä ihmisestä, joka on heitetty siihen rooliin, jota hän esittää. Kertoja, erilainen kuin muut, pitää Lianesta, ja yhdessä he tekevät jokailtaiset keikkansa varieteessa kuten ammattilaisten pitää, mutta joutuessaan jakaamaan huoneen keskenään kumpikiin joutuu jakamaan myös oman salaisuutensa.

Les cocottes déshabillées  (suomeksi jotakuinkin ‘Alastomat koketit’) on raju, väkivaltainen, runollinen ja lempeä tarina kahdesta naisennäköisestä oliosta, joista kumpikaan ei ole valinnut, mitä ovat. Se kertoo suorasta, pyyteettömästä rakastamisesta. Tämä tarina tulisi meidän kaikkien lukea.

Pasi Luhtaniemi