Nykyisessä ankeassa ja ahdistavassa maailmantilanteessa mikään ei voisi olla tervetulleempaa kuin höpsöttely. Juuri sitä on Katariina Hakaniemen ja Henna Mäkelinin Hauvakirja. Se kutsuu jokaista koiranomistajaa säätämään kuononsa lässytysasentoon ja kieriskelemään parhaan ystävän kanssa olohuoneen matolla.
Kissaihmiset lopettakoon lukemisensa tähän.
Tämä on tarkoitettu meille Rekkujen ja Ressujen ystäville.
Rahastusta?
Jokainen, joka on saanut onnen tulla vanhemmaksi ja saanut Kelan äitiyspakkauksen (vanhempainpakkauksen?) tietää Vauvakirjan. Oli kannen väri sininen, punainen tai mikä tahansa muu pastelliväri, Vauvakirjaa täytettiin varsinkin lapsen ensimmäisen vuoden aikana ahkerasti. Idea oli yksikertainen: vanhempia kannustettiin kirjoittamaan ja valokuvaamaan kirjaan, mitä vauva oli, teki ja koki ensikuukausina ja myöhemminkin: niiskuna, naperona, ipanana…
Yhtä kirjainta vaihtamalla tämä idea on nyt viety Hauvakirjaan. Kyynikko voisi sanoa, että kuulostaako helpolta rahastukselta, kun kirjailijoiden ei edes tarvitse kirjoittaa kirjaa, vaan jättää sekin työ lukijoille.
Kun löysin Hauvakirjan postilaatikosta, myönnän, että varauksia oli minullakin. Ne eivät kuitenkaan liittyneet kirjoittamiseen. Minun puolestani kirjailijat voisivat jättää kirjat useamminkin lukijoiden kirjoitettavaksi, koska kirjoittaminen on aina parasta ajattelemista.
Oma rakas mielipuoleni!
Epäilyni liittyi omaan hauvaani, Aslaan – Näinköhän pystyisin kirjoittamaan mitään somaa 11-vuotiaasta mielenvikaisesta rescue-uroksestani. Otin käteeni, kuten Hakaniemi ja Mäkelin ohjeistivat, lyijykynän, ja aloin täyttelemään sivuja. Mulkoilimme aika ajoin toisiamme alta kulmain, isäntä ja koira, ja sivut alkoivat täyttyä.
On se niin absurdia, että kun jotakuta rakastaa, sen typerimmätkin touhut ovat yhtäkkiä erityisiä persoonallisuuden piirteitä. Ei kukaan hauku tyhjää yhtä komealla bassolla, eikä kukaan osaa olla tulematta luokse taitavammin kuin Asla.
Paljaaseen varpaaseen olohuoneen lattialta tarttuva kakkanokarekin on miltei kuin mokkapala. Minkä koira mahtaa, jos perskarvoihin vain välillä jää lenkiltä jämiä.
Mäkelin – Hakaniemi -kirjailijaduosta toinen on vauvaihminen, toinen hauvaihminen. Hauvaihmiselle – tai käydylle dialogille – kuuluukin kiitos siitä, että koirasuhteen kaikki vivahteet ja ikäkaudet on saatu mahdutettua yksien kansien väliin.
Aslalle ja minullekin on nyt oma, yhteinen kirja.
