Aihe ei voisi olla tärkeämpi ja ajankohtaisempi: lajikato. Ilmastonmuutoksen ja luonnon hyötykäytön takia selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat kutistuneet peräti 69 prosenttia viidessäkymmenessä vuodessa (lähde: Suomen Tilastokeskus > WWF). Populaation kutistuminen johtaa lopulta lajin sukupuuttoon.
Iida Turpeisen Elolliset vie aikaan, jolloin ihmisen ymmärrys teoistaan ja niiden seurauksista oli vielä olematon. Teoksen ensimmäinen pääluku alkaa sitaatilla, joka kertoo jo olennaisimman sen keskusmotiivista:
“Kaikki luonnon olennot, niin taidokkaasti kehitellyt, niin
ihastuttavasti lisääntyvät, niin suotuisasti tuetut läpi luonnon
kolmen valtakunnan, näyttää Luoja tarkoittaneen ihmiselle.”
Linnaeus, Oeconomia Naturae, 1749
Elolliset on aikamatka vuodesta 1741 nykyaikaan, ja se kertoo jo 1700 -luvun lopulla sukupuuttoon kuolleen Merilehmän tarinan. Se kertoo kuitenkin samalla merkittävästi enemmän. Se on matka luonnontieteen historiaan – käsitykseemme todellisuudesta ja sen tilasta.
1700 -luvun luonnontiede perustui eläin- ja kasvilajien luokitteluun. Tutkimusretkeilijät kartoittivat maapallon viimeisiä erämaita ja valtaamassa niitä samalla emämaalleen. Noilta seuduilta he löysivät jäänteitä yhä uusista lajeista. Darwinin evoluutioteorian syntyyn oli kuitenkin aikaa vielä sata vuotta, ja uudet löydökset katsottiin uusiksi lajeiksi, jotka Nooa oli tuonut arkkiinsa ennen vedenpaisumusta. Uusien dinosaurusten ja mammuttien luiden löytyessä luonnontieteilijät alkoivat ymmärtää, että vedenpaisumuksia oli täytynyt olla useampia. Edelleenkin jokainen eläinlaji oli luojan luoma, ei esivanhemmistaan kehittynyt. Ja kaiken perusta oli ihmisen raamatullinen oikeus hallita ja käyttää luontoa.
Tähän viitekehykseen Turpeinen sijoittaa Merinorsun nelivaiheisen matkan Alaskan aleuttien saarijonosta Helsingin eläintieteellisen museon katseenvangitsijaksi.
Lukija lähtee ensin tutkija Georg Wilhelm Steller matkaan ja vuoteen 1741. Venäjä laajentaa imperiumiaa kohti itää ja varustaa kaksi laivaa tutkimusmatkalle, kartoittamaan Siperiantakaista merta ja sen rantoja. Svjatoi Pjotr -laivan kapteenina on Vitus Bering, jonka mukaan Aasian ja Amerikan välinen salmi myöhemmin nimetään. Sotilaiden ja merimiesten lisäksi matkaan lähtee myös Steller, tehtävänään kartoittaa ja luokitella karujen seutujen elollisia. Paluumatkalla syysmyrsky pakottaa laivan kuitenkin haaksirikkoutumaan Aleuttien saarijonon reunimmaiselle saarelle, ja jäljellä oleva miehistö taistelee hengestään.
Steller havaitsee merellä lauman outoja, suurikokoisia nisäkkäitä. Säiden mukaan nämä sireenieläinten lahkoon kuuluvat merilehmät kiertävät saarta ja syövät matalikkojen merilevää. Vähitellen miehistö oppii pyydystämään tonnien painoisia merilehmiä, ja niiden lihan ja rasvan alulla tutkimusretkikunta selviää talven ylitse ja lopulta takaisin Venäjän satamaan. Steller kuolee ennen paluutaan Pietariin, mutta hänen muistiinpanonsa jäävät elämään.
Seuraavaksi eletään vuotta 1859 Alaskan Sitkassa – venäläisittäin Novarkangelskissa. Suomenruotsalainen Johan Hampus Furuhjelm tekee lähtöä Alaskan siirtokunnan kuvernööriksi. Tarinat Beringinsalmen myyttisistä merilehmistä ovat kantautuneet (Helsingin) Aleksanterin keisarillisen yliopiston eläintieteen professori Alexander von Nordmann korviin. Hän pyytää Furuhjelmia etsimään merilehmän luurankoa kokoelmiinsa. Pitkällisten vaikeuksien jälkeen Furuhjelm onnistuu hankkimaan luurangon ja lähettää sen Suomeen,
Vuonna 1861 professori von Nordmann kokoaa ja dokumentoi merilehmän ensimmäisen kerran Suomeen. Sen jälkeen siirrymme jälleen ajassa miltei sata vuotta eteenpäin. Teoksen viimeinen osa kertoo Helsingin luonnontieteellisten museoiden kokoelmien historian, jälleen merilehmän luurangon konservaattorien ja ennallistajien näkökulmasta.
Iida Turpeisen Elolliset on äärimmäisen mielenkiintoinen kirja kaikille, jotka ovat kiinnostuneet ihmisen ymmärryksen ja tiedon historiasta. Samalla se kertoo rajun kyynistä tarinaa ihmismielestä. Imperialismin aika oli maan ja sen rikkauksien valloittamisen ja hyväksikäytön aikaa, ja vain oman voiton tavoittelu ajoi Venäjänkin valloittamaan Alaskan ennen kuin Britit ehtivät tehdä saman idän suunnalta. Pohjoisen arktiksen rikkaus olivat turkikset: ketut, saukot, näädät, ja Venäjän Alaskan siirtokunta ehtii pyydystää 1800-luvulla esimerkiksi Merisaukon sukupuuttoon, samalla kun metsästäjät lahtavat viimeiset Merilehmät.
Turpeinen kuvaa kirjan viimeisessä osassa, kuinka herääminen ihmisen vastuuseen lajien säilymisestä ei ole tapahtunut kunnolla vieläkään. Merilehmän viimeisen konservaattorin, John Grönvallin päätyö oli linnunmunien ennallistaminen teollisuusneuvos Ragnar Kreugerin yksityisessä munamuseossa. Vielä hänen aikanaan ihmisellä oli oikeus kaikkiiin Linnaeuksen mainitsemiin Luojan luomiin, ja kouluissa opetettiin linnunmunien keräystaitoja. Mitä harvinaisempi muna, sitä suurempi rahallinen arvo sillä oli kansainvälisissä huutokaupoissa.
Turpeisen Elolliset on tärkeä kirja, mutta teoksena se on erikoinen tieto- ja kaunokirjan hybridi. Esikoisromaaneille ominaisesti se on ladattu täyteen motiiveja. Se kuljettaa lukijaa lukijaa 1750-luvulta nykypäivään neljän henkilökuvan kautta, joista kaksi piirtyy kokonaisina henkilöinä, Steller ja 1851 von Nordmanin piirtäjänä tomineen Hilda Olson. Kuvernööri Furuhjelmin sisko Constance (1849) ja John Grönvallin henkilöt jäävät sen sijaan ohuiksi.
Kirja ei siksi vakuuttanut minua romaanina siten kuin aiemmin lukemani toinen Finlandiaehdokas, Antti Hurskaisen Suntio. Pari ajatusvirhettä (Anna odottaa veljensä sisarta, ja Amerikka on Alaskasta itään) sekä muutama teonsanan puuttuminen häiritsivät myös muuten hienossa teoksessa. Samoin kirjan viimeinen osa menee omaan makuuni liikaa tendenssin puolelle. Olisin luottanut enemmän lukijan ymmärrykseen, kuinka suuresta asiasta Elolliset kertookaan.
Mutta:
Sirpa Kähkösen 36 uurnaa en ole vielä ehtinyt lukea – Onnea voittajalle! – mutta Elolliset olisi kyllä ansainnut myös Finlandia. Erinoimainen kirja.
Pasi Luhtaniemi
