Mika Kempaksen ja Vesku Langin Musta Kotka on pieni suuri teos, jota ei kannata lukea hyvän tarinan takia vaan kokonaan muista syistä.
Mustan Kotkan ilmestyisestä tulee vuosi täyteen, ja saman aikaa olen miettinyt, mitä kirjoittaa kryptisestä kirjasta, joka tuntuu pakenevan genremäärityksiä kuin sumu merellä. Teos on kaunis kuin koru, ja tekisi mieleni sanoa: kokonaistaideteos. Nimen ‘Musta’ toistuu koko kirjassa ja sen kuvituksessa ja mustavalkoisten valokuvien ja tekstin ladonnan grafiikassa. Kirjan ainoa muu väri onkin vain nimen ‘Kotka’, joka on kannessa punaisella. Symboliikkaa sekin. Punainen, duunareiden ja satamajätkien Kotka.
Keskityin Mika Kempaksen proosaan. Kirja – kovaksi keitetyn dekkarin päälle metatekstiksi kirjoitettu kostotarina – on kirjoitettu raapaleen muotoon. Raapale, tuo kohta kymmenen vuotta paikkaansa etsinyt lyhytproosan tiukka muoto, on ollut paljon käytetty esimerkiksi spekulatiivisessa fiktiossa. Raapaleista on julkaistu antologioita ja onpa sille järjestetty kirjoituskilpailujakin – mysö rikosaiheisia, kuten muutama vuosi sitten Kouvolan Dekkaripäivillä. Tämä ei kuitenkaan estä minua kritisoimasta muotoa: Kirjoitusharjoituksena vaatimus tarinan kirjoittamisesta sadan sana mittaiseksi tarinaksi on taidonnäyte, mutta olen tähän asti odottanut kirjallisuudelta enemmän. Se ei ole shakkia eikä himmelin rakentamista, joista molemmissa äly ja kurinalaisuus ratkaisevat.
Vesku Langin mustavalkoiset valokuvat ovat tärkeä osa kirjan estetiikkaa.
Mustan Kotkan raapaleet eivät väistä täysin raapaleen muodon diktaturiaa. Kempas on ottanut kirjassa tavoitteekseen kirjoittaa rikostarina, jonka jokaisen luvun mitta on sata sanaa. Tarkkana, suorastaan nillittävänä lukijana huomasin pari lukua, jossa 101:s sana oli ollut pakko poistaa vaikka proosan kustannuksella ja pari muuta, joissa ajatus on yhden ratkaisevan sanan varassa – jos sitä liikuttaa, kaikki järkkyy.
MUTTA SE ON TARKKAA
Mika Kempas kirjoittaa parhaimmillaan Mustassa Kotkassa tarkkaa, oivaltavaa proosaa, joka kulkee sujuvasti kohti aforistista ilmaisua. Vai mitä sanotte vaikka näistä:
Yhteiskunnan nollista tulee ykkösiä poliisiin tilastoihin.
Kostoretkelle ei koskaan lähdetä ennen kuin on kaivettu kaksi hautaa.
Lapset vähenivät ja vanhukset kuolivat: elämän kiertokulku yski yhä pahemmin. Â
Musta Kotka on tiiviistäkin ilmaisusta tiivistetty kielen ja ilmaisun taidonnäyte, joka jättää lukijaansa jäljen. Parhaimmillaan, kuten tällä lukemiskerralla minulle, se jätti pienen nälän palata jälleen vuosien jälkeen kovaksikeitetyn rikosromaanin pariin ja katsoa, mitä siellä on viime aikoina tehty. Se on myös romanttisella tavalla kaunis kirja. Kertojaminä, joka hakee kirjassa koston lapsuudenystävänsä Suurosen kuolemalle, on Kotkan katujen vähäosaisten ja surevien puolella, ja jopa paatuneimmalle rikollisellekin kuolema on armo.
Jään myös odottamaan, mitä Kempakselta tulee seuraavaksi. Pitempää, mitatonta proosaa – Tai ehkä sittenkin runoa, aforistiikkaa, koska Kempas on kyllä lyhyen ja tiivistämisen mestari. Uutta lienee joka tapauksessa tulossa, mikäli kustantamon (etc.) nimeen on luottamista.
