Olli Jalosen Puhdas viiruinen elämä on teos, joka pistää hiljaiseksi. Se on mestariteos näennäisen yksinkertaisista aineista: suomen kielen sanoista ja lauseista, samoista, joista kaikki kotimainen kirjallisuus rakentuu… Silti se on aivan muuta kuin lähes kaikki muu lukemani.
Purankin arvioni nyt paperille väärässä järjestyksessä, eli aloitan kirjan eetoksesta ja aiheesta. Ehkä löydän siten jotakin kriittistäkin sanottavaa, esseeni lopuksi.
Puhdas viiruinen elämä on runollista realismia Hämeenlinnan Rinkelinmäen elämästä kolmen sukupolven takaa. Monissa tähänastisissa arvioissa teosta on avattu kirjailijan oman historian kautta, koska henkilöistä neljä on hänen isovanhempiaan. Teoksen avaaminen biografian kautta ei kuitenkaan tee oikeutta sen polyfonialle. Kirja kertoo Suomen historian vuosista 1914-1929.
Kyllä, siellä ovat sotavuodet, viimeisinä kansalaissota, joka haavoittaa syvältä myös Rinkelinmäellä. Ja siellä ovat kieltolaki, Lapuan liike ja kyyditykset.
Kaksi motiivia nousee kuitenkin yli kaiken tuon kansallisen suuren tarinan. Jalonen kulkee romaanissaan yhden sukupolven mukana matkan lapsuudesta aikuisuuteen. Ja kerronta katsoo maailmaa henkilöiden tajunnan läpi, oivaltavasti ja empatiaa täynnä.
Tuhat sanaa on enemmän kuin kuva
Kirja alkaa sen keskushenkilön, kolmetoistavuotiaan Kertun, sisäisellä monologilla. Orvoksi jäänyt Kerttu kertoo tarinaa kylmäkuopasta, joka peitettiin kesäksi ja syksyksi laudoilla, ja jonne naapuritkin toivat lihansa ja kalansa säilöön. Äidin kuoltua kuopan hoito jäi Kertulle, eikä mikään mennyt enää hyvin. Kuoppa jouduttiin lopulta tyhjentämään kaikesta.
Luvun päätteeksi Kerttu laskeutuu pikkutikkailla kuopan pohjalle jonne ei ”keskipäivälläkään aurinko osunut, ja taivaasta näkyi vain sininen neliö.” (s. 20)
Hyvä kirja jättää aina lukijansa mieleen kuvia, ja tämä ensimmäinen oli minulle se vahvin. Köyhyys ja puute, josta kirja piirtää heti alusta lähtien vahvoja viivoja, ei estä ihmistä näkemästä kauneutta, ja ehkä myös haaveilemasta. Arvatkaa siis, olenko Kertun puolella, vaikka Jalonen antaakin hänen kuljettaa tarinaa eteenpäin vain yhtenä kahdestatoista kirjan kertojasta.
Kylmäkuoppa sitoo myös yhteen kirjan alun ja lopun. Kahdenkymmenen viiden vuoden ja kolmensadan sivun jälkeen aikuinen Kerttu palaa lapsuuskotinsa pihalle ja löytää harmaantuneiden lautojen peittämän kuopan.
Kaksitoista minää
Kuten tiedämme, sisällissota ja itsenäisyytemme ensimmäiset vuosikymmenet olivat Suomen historian kovia vuosia. Demokratia oli nuorta, eikä Eurooppa ympärillämme auttanut asiaa. Idealistinen kommunismi kääntyi nopeasti totalitarismiksi, ja nationalismi sai euroopassa yhä radikaalimpia muotoja. Myös Suomea koeteltiin. Vaikka maltilliset niin oikealla kuin vasemmalla hakivat sovintoa ja yhteistyötä, sisällissodan veriteot eivät päässeet unohtumaan. Nuo teot antoivat yhä radikaalimmiksi käyvälle oikeistolle oikeuden yön pimeydessä tehtyihin rikoksiin.
Minuja on ihmismaailma täynnä.
Meneekö se näin, voiko näin sanoa? Ihmismaailmako? Ei vaan
minuja, maailma täynnä. (kirjan alkusanat s. 7)
Puhdas viiruinen elämä on kerrottu kahdentoista minäkertojan kautta. Jalonen antaa kirjassa äänet niin muurarille kuin apteekkarinrouvalle, lyseolaispojalle, jolle eivät luvut maista, islaminuskoiselle opettajalle kuin raittiudenvalvojalle. Jokaisen kertojan ajatukset, puheet ja teot – julmimmatkin – ovat perusteltuja kontekstissaan. Koko teoksen läpivalaiseekin ymmärtämisen suuri eetos.
Tarkasti Jalonen kertoo, kuinka haastavaa 1920-luvun Hämeenlinnassa oli saada selkoa, mitä maailmassa oikeasti tapahtui, ja miten elämää olisi elettävä. Yksi kertojista, ompelija Aino kertoo, kuinka hän luki sekä Hämeen Sanomia että Hämeen Voimaa, ja leikkasi ja liimasi molemmista uutisia rinnakkain. Tämän hän teki ymmärtääkseen.
”Kun siirtelee palasia käsin pöydällä oppii käsittämään, se on ymmärtämistä. Näin Wetterhoffilla sanottiin käsittämisestä”, Aino perustelee (s. 112).
Linna täydentyy
Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla on ollut sukupolvelle toisensa jälkeen Suomen historian oppitunti vailla vertaa. Tolstoilaisen realismin ja eetoksen läpitunkema teos kertoo meille väkevästi maaseutu-Suomen väen itseymmärryksen kasvusta, sortokausista ja kansalaissodan tragediasta. Trilogian kolmas osa, jossa eletään maailmansotien välistä aikaa, ei kuitenkaan tavoita samaa verevyyttä kuin aiemmat osat.
Puhdas, viiruinen elämä valaiseekin erityisesti 1920 -luvun suomalaista todellisuutta tavalla, joka täydentää Linnan trilogiaa. Se tuo tapahtumat kaupunkiin, samalla kun se kertoo samaa suurta tarinaa hyvyyden ja ymmärryksen voitosta.
Vaikka Jalonen kertoo teoksen keskushenkilöiden kautta väkevän rakkaustarinan, Puhdas viiruinen elämä kannattaa lukea sivuhenkilöidensä kautta:
Joka kerta kun ovat käyneet Lehtonen ja Kanerva ovat tarjonneet apuansa ja taaskin Kanerva kysyy että voisi tulla vaikka halkoja pilkkomaan ja kantamaan sisälle hellan viereen puulaatikkoon, mutta vastaan taas että eiköhän tässä eteenpäin köpistellä että kiitos vaan. Apteekkari ja sen farmaseutti ja Lehtonen kävivät tuomassa rahakirjeenkin ja linnunpäänuppisen kävelykepin. (…) Kun ne lähtevät ja ovat varmasti ulkona, alan itkeä. Ei siinä mitään kun yksikseen itkee. Olen lukenut että kyynelvettä syntyy silmärauhasissa sekä surusta ja kaipauksesta että myös siitä kun jokin asia on oikein hyvin. (s. 306)
Kertojana edellisessä on Musu-Pekka, islaminuskoinen kieltenopettaja, jonka huligaanit ovat pahoinpidelleet yön pimeydessä. Lehtonen, Kanerva, apteekkari ja farmaseutti, ja heidän kaltaisensa maltilliset ovatkin kirjan oikeat päähenkilöt. Maltilliset niin oikealta kuin vasemmalta lääkitsevät kansakuntaa.
Kaksi eri lukukertaa
Puhdas, viiruinen elämä oli elämäni toinen kirja, jonka kuuntelin kannesta kanteen ensin äänikirjana. Otin vasta tämän jälkeen kirjan arvostelukappaleen luettavakseni. Hämmästykseni olikin kohtalainen, kun huomasin, että kirjan kerrontaratkaisut poikkesivat toisistaan. Tässä siis alussa lupaamani pieni kritiikin sana:
Äänikirjassa kuuntelua on helpotettu kertomalla jokaisen luvun alussa sen henkilön nimi, kenen näkökulmasta luku kerrotaan. Ratkaisu on selkeä ja hyvä.
Painetussa kirjassa lukuja ei sen sijaan ole otsikoitu lainkaan, ei edes juoksevalla numerolla. Ratkaisu hämmentää, koska luvun vaihtuessa lukija ymmärtää näkökulmahenkilön vaihtuneen, mutta usein hän joutuu lukemaan useammankin jakson ennen kuin pystyy päättelemään, kuka kuljettaa tarinaa. En myöskään ymmärtänyt näytelmistä tutun puhuja- vuorosana -rakenteen käyttöä kesken epäsuoran kerronnan.
Kun teoksesta tehdään seuraava painos, soisinkin, että se toteutettaisiin kuten audiokirja on toteutettu.
Tästä loppuhuomautuksesta huolimatta Puhdas viiruinen elämä on teos, joka kuuluu jo nyt Suomen kirjallisuuden klassikoiden joukkoon.
