Käännös: Markus Juslin
Kuvitus: Pilvi Meriluoto
Miyazawa Kenji (1896 – 1933) on Japanin rakastetuimpia runoilijoita ja tarinakertojia. Sain hänen tarinakokoelmansa Yö Linnunradan junassa käsiini kokoelman suomalaiselta kustantajalta syksyn Helsingin messuilta, ja olen siitä lähtien odottanut, milloin pystyn rauhoittumaan näiden suomalaisittain eksoottisten tarinoiden ääreen.
Yö Linnunradan junassa alkaa juuri niin kuin haluaisin kaiken alkavan, lohdun ja rohkaisun sanoilla. Kokoelman johdantoon valittu runo En lannistu sateesta toimisi vaikka mantrana jokaiselle, joka on hattuaan myöten täynnä huonoja uutisia. Se kertoo myös yhteisöllisyydestä.
Siteeraan tähän runon lopun:
”Jos etelässä on joku kuolemaisillaan
menen ja sanon ettei tarvitse pelätä
Jos pohjoisessa on kiistaa ja käräjöintiä
sanon, että lopettakaa, tuo on turhanpäiväistä
Kuivuuden aikaan vuodatan kyyneliä
Kylminä kesinä käyskentelen neuvottomana
Kaikki sanovat minua tyhjäntoimittajaksi
Ei minua kehuta
Enkä aiheuta murhetta
Sellaiseksi ihmiseksi
minä haluan tulla”
Yö linnunradan junassa on hämmentävä tarinakokoelma. Luin tarinat a’la Tabula rasa, eli tietämättä ennakkoon mitään niiden syntyhistoriasta. Kokemus oli kuin olisin istunut lapsena toisten joukkoon kuuntelemaa, mitä Kenji-san kertoo.
Kokoelman kerronnassa ja kielessä on hetkellisyyden ja improvisoinnin tuntua, puhuttelua, epäjohdonmukaisuuksiakin, aivan kuin kirjailija varioisi tarinaansa tilanteessa, saamansa reaktioiden pohjalta. Teoksen suomentajan, Markus Juslinin jälkisanat antavat selkänojaa tälle lukukokemukselle. Miyazawa Kenji kirjoitti tarinansa muistivihkoihin, niistä on olemassa useita versioita, ja osaa ei ole edes viimeistelty julkaisua varten.
Länsimaiseen tarinaperinteeseen tottunut lukija pitäköön myös huivista kiinni. Vaikka pääosissa ovatkin useimmiten lapset ja eläimet kuten tutuissa saduissamme konsaan, kolmen koettelemuksen sarjaa tai ilkeää äitipuolta ei kannata odottaa, eikä monellakaan tarinalla ole onnellista, vaan varsin proosallinen, usein haikeakin loppu. Olemme vieraassa kulttuurissa, ajasssa ja paikassa. Kun lukija saa ravisteltua loputkin genreoletukset olkapäiltään, Kenjin tarinoiden taika vie hänet mennessään.
Yö linnunradan junassa -kokoelman tulkintaan voi tarjota useammankin hyvän avaimen.
Modernilta suojassa
Ensimmäinen avain liittyy kerronta-aikaan. Miyazawa Kenji kirjoitti tarinat 1920-luvun ja 1930-luvun taitteen Japanissa, pohjoisessa Iwaten prefektuurissa. Vaikka Japani modernsoitui 1920-luvulla, läntiset kulttuurivaikutteet eivät ulottuneet maaseudun pikkukaupunkeihin ja kyliin. Elämä kulki perinteisiä uomiaan aamun kajosta illan pimeyteen vuodenaikojen kierron mukaan. Luonto oli läsnä kaikessa rikkaudessaan.
Kenjin realistisista tarinoista suosikikseni nousi Tuulen poika Matasaburoo. Tarina kertoo ensimmäisistä kouluviikoista nimeämättämässä laaksossa joen rannalla. Pienessä alakoulussa on vain yksi luokka kaikille alakoulun luokka-asteille, ja pojat tapaavat jälleen toisensa kesän jälkeen. Ihmetystä ja kummastusta aiheuttaa uusi punatukkainen luokkatoveri, joka istuu ryhdikkäästi katse liitutauluun naulittuna.
Novellin tenho syntyy yksinkertaisesta kerronnasta, josta on riisuttu kaikki aikuinen pois. Näkökulmahenkilönä on lapsien yhteisö, joka elää hetkessä. Koulupäivät alkavat, täyttyvät tapahtumista ja sattumuksista ja päättyvät, jonka jälkeen pojat juoksevat uimaan, kalastamaan tai hakemaan hevosia niityltä. Eksoottinen, muualta muuttanut poika pääsee osaksi yhteisöä, ja hänen kauttaan lukija pääsee kurkistamaan varovasti myös muuttuvaan yhteiskuntaan. Matasaburoon isä on kaivosinsinööri, joka on tullut paikkakunnalle tekemään maaperätutkimuksia. Enempää ei aikuisten maailma poikia kosketa.
Katse ylös
Toinen avain on maailmankuvallinen.
Miyazawa Kenjin tarinoissa luonto on elollinen ja väkevä voima, eikä luontoa ole vain ne maat ja vedet, jotka länsimaalainen löytää katsoessaan tästä horisonttiin. Kenjin katse liukuu esteettä taivaalle.
1930 -luvun Japanin maaseudulla ei tunnettu vielä sanaa valosaaste. Kun yötaivas oli pilvetön, sen täyttivät miljoonat tähdet sekä niiden keskellä koko taivaanrannan yli kaareutuva maitomainen nauha, linnunrata. Kenjin tarinat kertovat tästä valomerestä, jonka mekin tunnemme tähtikartastona. Kirjailija poimii tuosta kartastosta kuvion toisensa jälkeen, jonka elollistaa tarinassaan.
”Linnunradan tähtivirran länsirannalla näkyy kaksi pientä, noin peltokorteen itiön kokoista tähteä. Ne ovat pienet kiristallipalatsit, joissa asuvat tähtikaksoslapset Chunse ja Poose.”
Erityisesti mieleeni jäi näistä tarinoista kaksi kertomusta tähtikaksosista, Chunsesta ja Poosesta. Jumala on antanut tarinan päähenkilöille tehtäväksi säestää joka yö taivaan Tähtikiertolaulua, ja kuuliaisesti he suorittavat tehtäväänsä, kunnes aamu antaa kaksosille lepoajan aina seuraavaan iltaan saakka.
Tarina ei olisi kuitenkaan mitään ilman ristiriitaa ja pahista, joka rikkoo harmonian. Ensimmäisessä tarinassa ristiriidan aiheuttavat riitapukarit Jättikorppi ja Skorpioni, jotka ajautuvat hengenvaaralliseen tappeluun. Toisessa tarinassa viekas Pyrstötähti suistaa kaksoset meren pohjaan.
Kenjin runous houkuttelee lukijan katsomaan maailmaa toisin silmin. Unohtakaa perspektiivit ja mittakaavat, matematiikka ja luonnonlait. Kuten yllä olevassa sitaatissa, peltokortteen itiö ja taivaan tähti ovat samankokoiset, ja horisontaalista maailmaa kiinnostavampi on vertikaali. Sen ylimpänä loistavat linnunradan tähdet, pohjimmaisena meritähdet.
Tärkeintä Kenjin tarinoissa on kuitenkin niiden pohjasävelenä soiva hyvyyden eetos. Pahuutta ei ole, on vain ajattelemattomuutta, joka johtaa usein julmiin tekoihin, mutta juuri kertomalla kaikki tuo epäoikeudenmukaisuus ja vääryys voidaan voittaa.
Yö linnunradan junassa uskoo tarinan voimaan.
