Suomalaiset kaunokirjallisuuden harrastajat voi jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka lukevat Joel Haahtelaa, ja niihin, jotka eivät tee sitä. Haahtelan lukijat jakautuvat edelleen ainakin kahtia.
On niitä, jotka ovat syvästi vaikuttuneita hänen pienoisromaaniensa muodosta. He nauttivat myös lyijynpainavista ilmaisuista ja syvälle uppoavasta syyllisyyden, sovituksen ja armon problematiikasta sekä teräksisestä kielen, sisällön ja rakenteen kytköksestä.
Ja sitten on niitä, jotka nielevät mielikuvitteluun yllyttäviä syöttejä, riemuitsevat päästessään keskiajan maailmaan ja tuntiessaan kielen herättämiä koko kehon läpäiseviä aistimuksia. Linnanpihat ja kappelit, korvatillikat, lemmenleikit, vaelluksen vaivat ja vuoriston huikeat näkymät tallentuvat lukijaan, ja niihin voi siirtyä lukemisen päätyttyäkin.
Pohdin Talvikappelia lukiessani, voiko aistimellisuus kuulua hartauskirjallisuuteen. Freskomaalarin apuna työskentelevien juutalaisveljesten sekä heidän mestarinsa, teoksen minäkertojan tarina on väkivallan olemusta kuvatessaan ja eritellessään ajankohtainen.
Merkityksellisempää on kuitenkin se, miten lukija joutuu kokemaan kivun ja julmuuden joka solullaan, jos rakkauden ja lempeän ymmärryksenkin. Talvikappelin maalausten hahmottelu, työstäminen ja valmistuminen vertautuvat mestarin omaan, hänelle oikeassa tahdissa etenevään kertomukseen sielun vammautumisesta. Ajallaan hän uskaltaa paljastaa vaurionsa – ja eheytymisen alkamisen.
Minulle henkilökohtaisesti Talvikappeli on Haahtelan pienoisromaaneista sielunhoidollisin. Samalla se avautuu hartauskirjana, joka johdattelee itsensä kuuntelemiseen ja omantunnon äänen kuulemiseen.
