Havaintoja todellisuudesta, osa 1: taide ei enää kuulu kotien seinille. Ikkunankokoinen televisio nielee tilan. Mutta ei hätää, taidettahan on jaossa museoissa. Jos sitä hamuaa mukaan kotiin, pelastus löytyy museokauppojen taidekirjavalikoimista. Ja jos kiinnostava näyttely on pitänyt ohittaa, siitä saa käsityksen tarttumalla näyttelyyn liittyvään julkaisuun.
Alkuvuoden iloihin on kuulunut kotimaiseen taidehistoriaan johdatteleva luku- ja katselukierros. Aloitin siitä, mikä on maallikolle maittavinta ja oletettavasti helposti omaksuttavaa, eli tässä ajassa ja paikassa tehdystä taiteesta. Antologia Nykytaide katsoo taakseen – Lastuja Gösta Serlachiuksen kokoelmasta (toim. Roni Grén, Juhana Lahti, Toimi Moisio, Riikka Niemelä; ulkoasu Ville Karppanen) valaisee nykytaiteen tutkimusta. Jos kireän asialliset artikkelit haastavatkin teorioita karsastavan lukijan, teoskuvat antavat hengähdystauon. Ne pysäyttävät. Ja vähitellen tekstin ja kuvien yhteys synnyttää oivalluksia, kuten: nykytaide ei ole syntynyt tyhjiössä, vaan se on kytköksissä traditioon, taiteen kaanoniin.
Seuraavana vuorossa ollut teos, samannimiseen näyttelyyn liittyvä Mesenaatit – Serlachiuksen taidekokoelman tarina (toim. Pauli Sivonen), tarttuu ilmiöön, jonka ansiosta Suomessa kehittyi oma taide-elämä. Pystyttekö kuvittelemaan, millainen nyky-Suomi olisi ilman taidetta, sen ilmentämää yhteistä identiteettiä, sen kautta välittyvää todistusta menneistä ajoista tai sen ehdottamia tulevaisuudennäkyjä? Eräs ystävättäreni pystyy, sillä hän kasvoi maassa, jonka kulttuuriin taide ei kuulunut.”Siellä otetaan nytkin mallia vain menneisyydestä eikä kyetä hahmottamaan tulevaisuutta”, hän sanoo. ”Raha menee entisten rakenteitten säilyttämiseen, ei maan kehittämiseen.”
Mesenaatit valottaa niin monipuolisesti, kattavasti ja jopa mukaansatempaavasti ilmiötä, jonka ansiosta taidetta rahoitetaan (jos rakastetaankin) irrallaan poliittisesta päätöksenteosta, että lukijakin innostuu. Myös teoksen kuvitusdramaturgia kertoo tarinaa, jonka parissa viihtyy ja viipyy.
Paras pitää jättää viimeiseksi, oma henkilökohtainen suosikkini Anna Sinebrychoff – Edelläkävijä. Sekä panimosuvun matriarkka Anna että hänen poikansa Paul olivat taiteen rakastajia ja senaikuisen nykytaiteen tukijoita. Rakkaus taiteeseen vieri perintönä seuravallekin sukupolvelle.
Jos historiassa kiehtovinta ovat ihmisten kohtalot, Anna Sinebrychoffia käsitelleeseen näyttelyyn liittyvää tutkimusjulkaisua lukee samalla kiinnostuksella kuin romaania. Tutkin karttoja, valokuvia, maalauksia ja erityisesti muotokuvia. Uppoudun Albert Edelfeltin maalaukseen, jossa Anna Sinebrychoff katsoo minua kohti, ja mietin, millainen ihminen hän oikein oli.
Havaintoja todellisuudesta, osa 2: taidekirjat ohjaavat ja johdattelevat lukemaan hitaasti. Ymmärrän omaksi ällistyksekseni kadottaneeni hitaasti lukemisen taidon, tai oikeastaan lahjan. Kun vuoroin luen, vuoroin katson, alan nähdä. Tavoitan sisäistämisen tarpeen, jota somehyökkäily on ennättänyt vahingoittaa. Palaan, toivottavasti, lukurauhaan.
