Nobelisti Annie Ernauxin, 85, vastikään suomeksi julkaistu romaani Tytön tarina (suomennos Lotta Toivanen) on suurenmoinen. Vain 127 sivua, ja koet viipyneesi Algerian sodan aikaisessa Ranskassa. Olet menestynyt koulussa; olet näpistellyt, hävennyt; olet piikonut Lontoossa; olet löytänyt, menettänyt, hylännyt. Olet elänyt tytön nuoruutta, sitä vaihetta, jolloin kasvat neidoksi.
Sinäkö vain – entä minä?
Ernauxin tekniikka perustuu ulkopuoliseen katseeseen ja sen mahdollistamaan laajakulman hyödyntämisen. Kuvaus ei supistu pelkkiin subjektiivisen minän kokemuksiin, vaan ulottuu niihin tekijöihin, jotka tytön itsensä ymmärtämättä vaikuttivat siihen, mitä tapahtui, mitä hänelle tehtiin ja miten hän reagoi.
Ernaux näkee kuvaamansa tytön avuttomuuden sellaisessa tilanteessa, jolle tällä ei ole sanoja. Jota tämä ei osaa nimetä eikä kuvatakaan. Tyttöhän kohtaa sen ensi kertaa elämässään, olettaa sitä normaaliksi eikä osaa ennakoida, mihin se johtaa tai mitä siitä seuraa.
Ernauxin työvälineenä ovat muistot, niitä herättelevät dokumentit, satunnaiset kohtaamiset ja matkat. Samalla teoksen maisema laventuu. Se saa yhteiskunnalliset kehykset – sosioekonominen asema, perhedynamiikka, katolisuus, koulutusjärjestelmä – ja osoittaa toisenlaisessa kulttuurissa eläneelle lukijalle eroja hänen omaan kasvuunsa vaikuttaneisiin tekijöihin. Silti jotakin lienee yhteistä maasta riippumatta: piittaamattomuus rauhasta, jota nuoren ihmisen seksuaalisuuden kehittyminen vaatisi. Siksi Tytön tarina puhuttelee ja viiltelee, asuipa missä päin maailmaa tahansa.
Ernaux kirjoittaa jopa ahdistavan suoraan ja tarkkanäköisesti seksuaaliseen heräämiseen kytkeytyvästä nöyryyttämisestä, pilkasta, halveksunnasta ja väkivallasta. Pohjimmiltaan hänen tutkimuskohteensa on kollektiivinen naisviha, jota myös tytöt harjoittivat tai yhä harjoittavat.
Huolimatta aiheen piinaavuudesta teos vangitsee heti. Ernauxin tyyli on hiottua, sanavalinnat erehtymättömiä, lauserytmi luontevasti hengittävää. Kun hän kirjoittaa tytöstä, hän kirjoittaa kenties itsestään, mutta aivan varmasti minusta, lukijasta. Ernauxin keriessä auki kehitystä, jonka ansiosta hän oivalsi tytön kokemusten yhteyden valehteluun, varasteluun ja traumojen syntyyn, hän auttaa lukijaakin ymmärtämään, ei vain tyttöä, vaan omaa itseään.
Lukiessani Lotta Toivasen suomennosta iloitsin siitä, että saatan lukea äidinkielelläni teosta, jota en olisi pystynyt lukemaan alkukielellä, mutta jota vaille en olisi mistään hinnasta suostunut jäämään.
