Kuuluuko Olive Kitteridge, mainelaisen Crosbyn kaupungin kiukkupussi, ystäväpiiriisi? Jos kuuluu, sinua kiinnostaa varmasti hänen tuttavuutensa kirjailija Lucy Bartonin kanssa, Lucyn, jonka ystävyys juristi Bob Burgessin kanssa on aivan varmasti rakkautta – sen Olive haistaa heti. Ilmankos Oliven ja Lucyn luojalla, Elizabeth Stroutilla on koossa ainekset uutuusromaaniinsa Haluan kuulla kaiken vain kuuntelemalla tarinoita, joita he kertovat toisilleen.
Bob ottaa hoitaakseen paikallisen, murhasta epäillyn peräkammarin pojan puolustuksen. Olive muistaa jotakin, kertoo Lucylle jotakin, ehkä tärkeää. Niin tekevät muutkin. Samalla alkaa purkautua melkoinen vyyhti tunteita, traumoja ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Kun Bob kuuntelee omaa alitajuntaansa, totuus paljastuu.
Elizabeth Strout kirjoittaa kuin neuloisi pyöröpuikoilla kirjoneuletta. Jälki on tasaisen sileää, kuvio hahmottuu vähitellen, ja mitä enemmän siitä paljastuu, sitä kiinnostavammaksi se kehkeytyy. Muutama hyvin valittu ajankohtainen viittaus – Ukrainan sotaan, maailman muuhun menoon – on kuin koukkaus eurooppalaisen lukijan suuntaan, muistutus, etteivät kaikki amerikkalaiset ole magamielisiä. Toisaalta Strout pyöräyttää näkyville sivuhenkilöiden kautta trumpilaisia totuuksia ja osoittaa oman vastauksensa kysymykseen, miksi se, mitä USAssa nyt tapahtuu, on mahdollista.
Vaikka keskushenkilöitä on vain muutama, juuri runsaslukuisten, katkelmallisesti tarinassa vierailevien sivuhenkilöiden kautta valottuu yhteiskunnassa tapahtuva muutos. Pääroolissa olevat kokevat samaan aikaan tunne-elämän järistyksiä, tunnistavat rakkauksia tai niiden kuihtumisia ja syvällisiä muutoksia omassa persoonassaan, joskaan eivät sisäpolitiikan seurauksena. Amerikkalaisen koulutetun, hyväosaisen keskiluokan arkea ei huojuta oikeastaan mikään muu kuin syyllisyyteen liittyvät kysymykset tai kuolema. Pedofiliasta tai insestistä (ja muista heidän elämänpiirinsä ulkopuolisista kokemuksista) tulee tarinoita, jotka saattavat aiheuttaa väristyksiä kuulijassa. Mutta se sitten siitä. Kaikkihan käy loppujen lopuksi hyvin.
Stroutin tekstiä leimaa näennäisen objektiivinen kerronta, tarkkanäköisesti luonnehditut, herkulliset henkilöt ja nopeilla vedoilla luodut miljööt. Suomentaja Kristiina Rikman välittää käännöksessään niin mainelaisen pikkukaupungin ja vauraan newyorkilaisen kaupunginosan asukkaiden elämänpiirin tunnelman, heille ominaisen kielen ja ajattelutavan.
Strout kutoo teoksen rakenteen notkeasti sekä tapahtumien pikemminkin verkkaiseen kuin joutuisaan etenemiseen. Hän on lukenut Tsehovinsa huolellisesti ja omaksunut tälle tyypillisen tekniikan: jokainen virke kätkee alleen tason, jonka louhiminen kannattaa. Lukija huomaa kuulostelevansa, ounastelevansa, keskittyvänsä. Palkkioksi hitaasta ja pohdiskelevasta lukemisesta saa syvälle ulottuvan elämyksen, tai useampia, aina erilaisia.
