Gunnar Björlingin elämäkerta Mitt språk är ej i orden – Gunnar Björlings liv och verk ilmestyi 2018, ja se vei tutkijalta viisi vuotta. Keväällä 2025 teos saatiin myös suomenkielisten lukijoiden käsin, Hannamari Heinon ja Juhani Ihanuksen käännöksenä.
Kieleni ei ole sanoissa, Gunnar Björlingin elämä ja teokset on painava kirja – joka kohottaa lukijaansa. Se vei minut vimmaiseen nuoruuteeni Joensuun yliopiston luentosaleihin, joissa kuulin ensimmäistä kertaa (kansainvälisesti tunnetuimmasta tieteentekijästämme Edvard Westermarckista ja) suomenruotsalaisesta modernismista.
Luin tuolloin Edith Södergrania, innostuin ja luin lisää. Sittemmin luin Elmer Diktoniuksen Janne Kuution, sarkastisenkipeän kertomuksen opportunistista kansalaissodassa, pirtukaupassa ja Lapuan liikkeen rivimiehenä.
Nyt oli tutustumisvuorossa heistä ehkä haastavimpana pidetty: Gunnar Björling, runoilija, jonka arvo ja merkitys tunnustettiin kunnolla vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Björlingin tunnetuimmasta teoksesta Solgrönt (1933) julkaistiin uusi painos vuonna 1966. Samana vuonna tanskalainen kriitikko Poul Borum julisti, että ”ruotsinkielisen Suomen suuret modernistiset runoilijat ovat kuitenkin Edith Södergran ja Gunnar Björling”. Seuraavana oli vuorossa Pentti Saarikoski, joka halusi, että Björling edustaa suomalaista runoutta maailmanrunouden antologiassa.
Aito tapahtumisen tuntu
Fredrik Hertzberg on tavoittanut jotakin, minkä vai harva elämänkerturi tavoittaa: aidon tapahtumisen tunnun. Tuo tuntu tavoitti minut ensimmäisen kerran vuodesta 1906 ja Helsingin yliopistosta. Nuori Björling opiskeli käytännön filosofiaa professori Edvard Westermarckin luennolla. Raskas saksalainen filosofia oli pyyhkäisty pöydältä, ja keskusteltiin empirismistä.
Tunsin, kuinka tärkeää Björlingille oli kuulla Westermarckin käsityksiä avioliitosta. Homoutensa juuri tunnistavalle Björlingille oli varmasti ollut mullistavaa kuunnella, kun Westermarck polemisoi kristinuskon seksuaalisuusnäkemystä ja puhui järjen nimessä homoseksuaalisuuden laajemman hyväksymisen ja suvaitsemisen puolesta.
Ja sitten olimmekin jo suomenruotsalaisen modernismin vuosissa 1916 – 1933, ja tapahtumisen tuntu vahvistui. Elettiin murrosaikaa monellakin tapaa. Hirveä maailmansota ja vielä traumatisoivampi sisällissota oli päättynyt, ja nuori, taiteen ja kulttuurin kentälle juuri astuva sukupolvi teki pesäeroa edelliseen, jonka syytä sota oli ollut. Juuri ennen modernismin läpimurtoa kirjallista kenttää hallitsi Dagdrivare-ryhmä, ajelehtijat, joiden tekstit olivat kaikkea epäilevän ironian läpitunkemia.
Vuonna 1916, julkaistiin Södergranin esikoisteos Dikter ja Hagar Olssonin esikoisproosateos Lars Thorman och döden, joita seurasivat Elmer Diktoniuksen Min dikt (1921) ja Björlingin Vilande Dag (1922). Ruotsinkielinen Suomi oli saanut uudet nuoret äänet, jokaisen omanlaisensa. Myöhemmin mukaan liittyivät esimerkiksi Rabbe Enckell (1923) ja Henry Parland (1929)
Gunnar Björlingin elämäkerta Kieleni ei ole sanoissa osoittaa vakuuttavasti, miten Björling oli heistä vaikeimmin määriteltävä. Hänen runoutensa agenda oli lähes muun pois sulkevasti kielessä. Björlingin omien sanojen mukaan ”Minä en kirjoita kirjallisuutta, minä etsin kasvojani ja sormiani. ” Gunnar Björlingille kaikessa on kyse, kuten hänen runoilijaesikuvallaan Vilhelm Ekelundilla, omakohtaisesti koetusta – että kirjoittaa itsestään ilman, että paljastaa itsensä.
Ajatusteni huone
Björlingin elämäkerrassa kosketti ehkä eniten hänen elinikäinen omistautuminen runoudelle. Hän eli luovuutensa tärkeimmät vuodet, kevättalveen 1944 saakka Kaivopuiston kivitalon kellarikerroksen yksiössä, ja iso osa elämäkertaa kertoo velkojen järjestelyistä ja kerjuukirjeistä ystäville ja sukulaisille. – Mutta samalla tuo kellariloukko oli juuri sitä, mistä Björling oli ilmoittanut haaveilevansa jo vuonna 1904, kirjoittaessaan kirjailijaunelmastaan:
”Se ei ollut kunnia ei talo eikä koti. Se oli huone, jossa työskennellä, ja siinä olivat ajatukseni.”
Tuossa huoneessa Björling syttyi myös ismiin, josta aikalaiset oppivat tuntemaan hänet parhaiten.
Elmer Diktonius oli hankkinut saksalaisen dadaistin Richard Huelsenbeckin kirjan En avant dada, jonka Björling lainasi keväällä 1927. Kirjan innoittamana hän julkaisi kirjallisuuslehti Quosegoon 1928 modernistisen ohjelmanjulistuksen ”Blixtanalys”, jossa hän paaluttaa: ”Allt en dans och villervalla, tings hunger och reaktionsförhållanden, intet är färdigt.” Julistuksessa Björling kaataa kumoon siihenastisen kirjallisuuden, koska sen katsottiin olevan kytköksissä ideologioihin, jotka olivat syösseet Euroopan turmioon.
Vuosikymmenen vaihteessa ilmestyneet runoteokset Kiri-ra! (1930) ja Solgrönt (1933) ovatkin hänen kiiinnostavimmat teoksensa.
Tutkittava useamman kerran
Kieleni ei ole sanoissa – Gunnar Björlingin elämä ja teokset on teos, jonka pariin palaan varmasti uudestaan. Tänä Wikipedian – pahimmassa tapauksessa AI:n – nopean pintatiedon aikana se todistaa perustutkimuksen ja perinteisen tietokirjallisuuden voiman.
Kirjallisuudentutkimus ei ole, eikä se voi koskaan olla eksaktia ja tarkkaa tiedettä, niinkuin sen kohdettakaan ei voi tiivistää kieleen ja sen sanoihin. Kuten elämäkerran nimi todistaa, Gunnar Björlingin kieli on siinä sanassa tai lauseessa, jonka hän jättää pois. Sen tilalla on usein ajatusviiva tai huutomerkki, tai yksinkertaisesti ei mitään. – Tuo kieli vaatii lukijalta tulkintaa löytyäkseen.
Fredrik Hertzberg toteaa kirjan suomennoksen esipuheessa Björlingistä, että hän on pitkään ollut ”runoilijoiden runoilija, ja useat suomenkieliset runoilijat, kuten Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola ja Henriikka Tavi, ovat maininneet hänet esikuvakseen.”
Voitko uskoa, runoilijalta, joka kirjoitti vuonna 1927 kulttuurilehti Quosegoon seuraavan runon:
Tschili tschili-tschau!
tschili tschili tschau-tschau!
tschili tschili tschili-tschi!
tschili-tschau!
tschili tschiliman dja-dja-dja!
tschili tschili tschau-
tschi!
tschiliman tschiliman tschiliman tschiliman-
dja!
tschi-tscha-tschi! tschili-li-li-li!
tschili tschili tschili
tschiliman tschiliman-
dja-
ro!
(Min nya saklighet , 1927)
