Timo Teräsahjon Meditaatiometsä alkaa hypnoottisella minäkertojan äänellä. Luvun näkökulmahenkilö, Jean, ilmoitetaan otsikossa, ja elämme vuotta 1983 Bretagnessa. Kertoja kulkee Atlantin rantahietikkoa koiransa Benin kanssa. Nopeasti lukjja saa tietää kertojan olevan pieni poika, ja perheeseen kuuluu ainakin isä, isoveli ja väkivalta.
Teosta ei voisi aloittaa terävämmin. Lukija asettuu jo kirjan ensilehdillä pienen Jeanin puolelle. Meren tyrskyt ja ranta sekä ja mielikuvitusta ruokkiva hylätty betonibunkkeri ovat yksinäisen pojan aito lepopaikka.
Meditaatiometsä on erikoinen ja monitasoinen kirja ajelehtivista, merkitystä omaan elämäänsä hakevista eurooppalaisista ihmisistä.
Yhdellä tasolla se lähestyy kohteitaan, kirjan henkilöitä, kuin jännitysromaani: se antaa sivuhenkilöiden kertoa, se annostelee tapahtumia säästeliäästi ja se rakentaa jakson loppuun cliffhangerin.
Toisella tasolla se haluaa shokeerata ja kyseenalaistaa sen, minkä haluamme kokea pyhänä, arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena, ja näkymätön kirjailija tuntuukin pyytävän lukijaa suhtautumaan teoksen asetelmaan ja sen ihmisiin kriittisellä etäisyydellä.
Ja lopulta se kertoo Teräsahjolle tyypillisellä lakonisella realismilla nuorista, epävarmoista ihmisistä, jotka etsivät meditaatiosta vastausta merkityksen kaipuuseensa.
Bretagne, Turku ja Bretagne
Meditaatiometsän nykyhetki on vuosi 2020 ja tapahtumapaikka on Turku. Kirjan keskushenkilö, Pentti tapaa vuosien jälkeen entisen tyttöystävänsä Katrin, jonka kanssa oli viettänyt kiihkeän mutta lyhyen romanssin. Toisin kuin muut opiskelijat, Pentti ja Katri olivat jo tuolloin irrottautuneet joukosta ja keskustelleet hengellisistä asioista. Suhde oli kuitenkin päättynyt ”kuin lennosta ammuttu sorsa”, ja se oli jättänyt Pentin ajelehtimaan.
Tavatessaan Katrin uudestaan he jatkavat siitä, mihin yli viisi vuotta sitten jäivät. Katri houkuttelee Pentin harrastamaan meditaatiota, jota opettaa ja ohjaa ranskalainen, kaikkialla Euroopassa tunnettu zen-mestari. Kolmantena heidän joukkoon liittyy Antsu, Katrin meditaatiokaveri. Nopeasti käy ilmi, että Antsu on samalla Pentin lapsuuden leikkikaveri.
Teräsahjo kuljettaa teosta tämän jälkeen kolmen näkökulman kautta. Nuori Jean kokee vuonna 1983 Bretagnessa jotakin hyvin traumaattista, joka repii hänet väkivalloin irti lapsuudestaan. Hän koettaa löytää samassa tragediassa kadottamansa isoveljen Ricardin, jolta toivoo löytävänsä vastauksia omaan levottomuuteensa.
Toisena seuraamme Mestarin matkoja ja viivähtämisiä pitkin Eurooppaa. Luentoja, hotelliöitä, seminaareja ja yhteyksiä eurooppalaisiin meditaatioryhmiin, joita hän ohjaa etänä. Jeanin luvuista saamme tietää, että juuri Mestari on hänen kadottamansa isoveli Ricard.
Trilleri tihentyy. Turun meditaatioryhmä suunnittelee Viroon kaksiviikkoista retriittiä, ja Mestari olisi tulossa henkilökohtaisesti sen ohjaajaksi. Mietiskelijöitä on tulossa kaikkialta Euroopasta: Virosta, Ruotsista, Italiasta, Ranskasta. Katrin sanoin, siitä olisi tulossa kova juttu:
”Suurin ponnistus, mitä me ollaan tähän asti tehty. Tänne mennään yrittämään läpimurtoa.”
Haluaisin olla Meditaatiometsän puolella, koska se tavoittelee kaunokirjallisin keinoin jotakin, joka pakenee ominaislaatunsa vuoksi kaikkea kielellistä: hengellistä kokemusta. Ja haluaisin olla teoksen puolella myös siksi, että ihmiset, joista Teräsahjo kirjoittaa, ovat aitoja ja tosia. Heidän hengellinen etsintänsä, kaikessa naiiviudessaankin ja ehkä juuri sen takia, on koskettavaa ja uskottavaa.
Meditaatiometsä koettaa kuitenkin haukata kerronnan tasolla liian suuren palan. Suurin ongelma on sen kolmen tason rakenteessa. Kirja rakentuu lyhyisiin lukuihin, joista lähes jokaisen otsikkona on näkökulmahenkilö, tapahtumapaikka ja -vuosi. Tämän lisäksi neljä lukua on otsikoitu ilman nimeä pelkäksi Bretagneksi vuosiluvun kanssa ja käväiseepä näkökulmahenkilönä yhden luvun verran oudosti myös Katrin äiti ja italialainen meditoija Ionescu.
Kysymykset ympärilläni
Kerronnalliset ongelmat eivät kuitenkaan sumenna sitä tosiasiaa, että Meditaatiometsä jättää lukijan mieleen monta tärkeää kysymystä. Voiko Buddhapatsas hehkua oikeasti, ja onko hengellinen vallankäyttö kaikista vallankäytön muodoista tuhoisin? Ja voiko sirpaleista syntyä jotakin, joka loistaa ehjempänä kuin se, minkä ei tarvinnut koskaan särkyä?
Lopuksi: Teräsahjon kieli ei petä lukijaansa tälläkään kertaa. Attribuutteja raivoisasti välttävä, tapahtumiin ja teonsanoihin keskittyvä ilmaisu yhdistää varoittamatta ylevän ja banaalin, korkean ja suttuisen. Lapsen ja nuorten ihmisen mielen kuvaajana Teräsahjo on parhaimmillaan mestarillinen – Ja hän on aina ja ehdottomasti heidän puolellaan.
