Kristiina Wallinin tuore romaani Laituri edustaa genreä, jonka jo pelkäsin vaipuneen unhoon. Se on sivistyneistöromaani. Se kertoo kahden humanismille, taiteelle ja sivistykselle omistautuneen ihmisen tarinan. Toki se on paljon muutakin, kuten kuvaus eri ikäisten ihmisten ystävyydestä, opettajuudesta, rakkauden muuntumisesta, lapsettomuudesta.
Päähenkilöt, taiteilija Hanna ja runoilija Einar, ovat vanhuksia. He kulkevat kodissaan, työskentelevät, raihnastuvat, valmistautuvat muutokseen ja yrittävät luopua elämäntavasta, jonka koti teki mahdolliseksi. Oli ateljee, oli puutarha, oli monta huonetta, oli laituri.
Tunnen itseni jokaiselta Wallinin kirjoittamalta sivulta, jokaisesta sanasta. Vaikka hän on minua reilun vuosikymmenen nuorempi, hän tunnistaa kipuni, unettomuuteni, tilinteon tarpeeni. Arvostan paitsi hänen herkkävaistoisuuttaan myös hänen rohkeuttaan kirjoittaa kaartelematta aiheista, jotka ovat oikeastaan tabuja. En tarkoita kuolemaa tai menetyksiä, vaan luovan voiman hiipumista, tai ahdistusta siitä, millaista on kuolla yksin, kenekään välittämättä. Vaikka sitä.
Laituri sanoo sanottavansa, kertoo kerrottavansa huikaisevan kauniilla, harkitulla ja rytmitetyllä kielellä, joka ei tarvitse karkeuksia tehdäkseen vaikutuksen sen enempää sanavalintojen kuin tapahtumien tasolla. Siinäkin mielessä se on sivistyneistöromaani. Se kääntää näkyville todellisuudesta sellaisen siivun, jonka jokainen meistä voi halutessaan valita seulomalla omasta olemuksestaan pois räävittömän puhetavan, hyökkäävyyden ja matalamielisen tajuntateollisuuden tuotokset. Esimerkiksi.
