Kohtaaminen Helsingissä keväällä 1918. Nuori suojeluskuntalainen vartioi Hotelli Hospizin ovella 13. huhtikuuta. Paikalle tuodaan punaisten esikunnan valtuuskunta allekirjoittamaan antautumissopimusta. Vartiomies tuntee yhden miehistä.
“Ei ole epäilystäkään siitä, että hän tunnisti hetkessä minut samoin kuin minä hänet. Näky on murheellinen. Hän on lyöty mies”, muistelee tapaamista enonsa Alfred Sarlinin kanssa Tampereen piispa Eelis Gulin.
Vuonna 1933 Helsingissä kuolee 70-vuotias nainen, “jolla on koulun laulunopetuksen saralla kenties suuremmat ansiot kuin kenelläkään toisella musiikinopettajallamme”, kirjoittaa muistokirjoituksessa Suomen Musiikkilehti. Hautajaisissa on valtavasti väkeä, arkun ympärille kertyy röykkiöittäin toinen toistaan komeampia kukkalaitteita. Siunaustilaisuudessa esiintyvät eturivin muusikot, laulajat ja kuorot. Vainaja on musiikkipedagogi Anna Sarlin. Saattajat seuraavat arkkua rautatieasemalle saakka. Arkku matkaa Mikkelin sukuhautaan, johon Annan Alfred-veli on haudattu 1919. Molemmat kuolevat perheettöminä.
Sekä Alfred että Anna Sarlin olivat aikansa yhteiskunnallisia vaikuttajia, joita myöhempi historiankirjoitus ei juurikaan tunne. Molemmat halusivat edistää yhteiskunnallista tasa-arvoa, naisten asemaa ja kansansivistystä. Maija Saraste on kunnioittanut näiden isoisänsä isän sisarusten elämäntöitä kirjallaan Alfred ja Anna Sarlin. Maalaispappilasta maailmaa muuttamaan.
Anna oli aikansa julkkis, musiikkipiireissä arvostettu pedagogi ja rakastettu opettaja ja kuoronjohtaja, jonka muodikasta pukeutumista jäljiteltiin. Hän on kuitenkin jäänyt, nainen kun oli, historian unohtamaksi. Alfredille Maija Saraste on antanut elämän myös omille sukulaisille, eihän suvun häpeäpilkusta puhuttu. Sisaren mies rovasti Arthur Gulin, joka siunasi Alfredin vastoin tämän vakaumusta, kirjoitti hautajaisten jälkeen: “tämä surkea elämä on nyt päättynyt. Hän on aina kuulunut vastustuspuolueeseen. Hän oli kirkon, valtion ja yleensä kaiken elämässä esiintyvän vastustaja.”
Maija Saraste piirtää Alfredin ja Annan ohella tarkan kuvan koko Amanda Roschierin ja Bernhard Sarlinin monilapsisen perheen elämästä itäisen Suomen herännäispappiloissa 1800−1900-lukujen vaihteessa. 1860-luvun nälkävuodet koettelevat myös pappilaa, jossa aliravittuja kulkijoita ruokitaan mahdollisuuksien mukaan. Tässä työssä perheen äiti menehtyy pilkkukuumeeseen. Isä onnistuu tasapainoilemaan keskenään riitaisten körttisuuntausten parissa ja mm. keskustelee useaan otteeseen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jolle ehtii antaa viimeisen ehtoollisenkin peräti kolme kertaa.
Alfred ja Anna, sisarussarjan keskimmäiset, luovat tahoillaan uutta, joskaan eivät välttämättä pietisti-isän toivomaan suuntaan. Perheessä kuitenkin arvostetaan sivistystä ja lapset saavat hyvän koulutuksen, mikä ei ole itsestäänselvyys köyhän maalaispappilan kasvateille. Vaikka Sarlinin perheen lapsilla on kullakin omanlaisensa elämä, he säilyttävät yhteyden toisiinsa ja lapsuudenperheeseensä. Jopa Alfred.
Teos on tärkeä lisä tuntemattomia historian vaikuttajia esittelevässä kirjallisuudessa.
