Pahuus näyttää ottaneen vallan sekaisin menneessä maailmassa. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – olen törmännyt kesän aikana useampaankin hyvyyden voimaa ylistävään kirjaan, tuoreimpana Antti Kylliäisen Hyvänteossa.
”Pahan alkuperää pohtivan ei tarvitse mennä kovin kauas: riittää, että katsomme aamulla peiliin”, luin jokin aika sitten emerituspiispa Wille Riekkisen haastattelusta Kirkko ja Kaupunki -lehdessä. Antti Kylliäinen tekee työtä sen eteen, että löytäisimme itsessämme olevan hyvän. Hän panee toivonsa lapsiin.
Aristoteleen mukaan hyvä elämä on hyvin eletty elämä. Myös Kylliäinen ajattelee, että jokainen elävä olento pyrkii lähtökohtaisesti mahdollisimman hyvään elämään. Ongelmana on vain, että ei ole olemassa mallia, jonka avulla hyvän elämän saavuttaminen onnistuisi. Hankaluus on siinä, että hyvä elämä on jokaiselle ihmiselle omanlaisensa, toisen hyvä voi olla toisen painajainen.
Tai onhan meillä ollut aina, kirjoitettunakin ainakin Aristoteleesta lähtien, työkaluja hyvän elämän saavuttamiseen. Toimintaamme ohjaavat arvot. Ne ovat päämääriä, joita kohti meidän on mahdollista pyrkiä hyveiden avulla. Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät meistä hyviä sekä ihmisinä että suhteessa muihin ihmisiin ja ympäristöön.
Puhe hyveistä kuulostaa vieraalta ja jotenkin vanhanaikaiselta. Niinpä, toteaa Kylliäinenkin. Olemme kadottaneet hyveet. Hyvepuhe katosi koulujen opetussuunnitelmasta peruskoulun jälkeen, vuosien 1985–2014 opetussuunnitelmissa hyveitä ei edes mainita, myöhemminkin vain kerran pari.
Hyveiden mukana hukkasimme arvotkin. Kylliäinen näkee, että hyvepuheen häviäminen on yhteydessä toisen maailmansodan jälkeen alkaneeseen kehitykseen yhteisöllisyydestä kohti yksilökeskeistä ajattelua. Tässä maailmassa talous määrittää politiikkaa ja arvo mitataan rahassa.
Kukapa meistä ei olisi istunut työpaikan palaverissa pohtimassa yhteisiä arvojamme, kiinnittämässä Post it -lappuja seminaarihuoneen seinälle, ja valitsemassa lopulta eniten kannatusta saaneet ehdotukset työpaikkamme arvoiksi. Parhaimmillaankin saimme aikaiseksi keinoja arvojen saavuttamiseen, ani harvoin oikeita arvoja, huomauttaa Kylliäinen.
Tuore esimerkki arvojen määrittelyn hähmäisyydestä on presidentti Stubbin käyttämä termi ”arvopohjainen realismi”. Hän selittää itse käsitettä niin, että Suomen toimintaa ohjaavat sellaiset hyvät päämäärät kuin vapaus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kestävä kehitys, mutta maailman suurien ongelmien ratkaisemiseksi meidän on pystyttävä keskustelemaan myös niiden kanssa, jotka eivät jaa samoja arvoja. Käytännössä siis tekemään kompromisseja mm. itsevaltaisten, ihmisoikeuksista ja kestävästä kehityksestä piittaamattomien valtioiden kanssa.
Hyvepuhe ei kuitenkaan missään vaiheessa hävinnyt kokonaan. Samaan aikaan kun yhteiskunta koululaitoksineen luopui hyvepuheesta, yliopistomaailma löysi sen. Jopa Aristoteleen (384–322 eaa.) teoksia alettiin vihdoin kääntää suomeksi. Tästä viitekehyksestä kumpuaa myös Antti Kylliäisen kiinnostus hyveisiin. Hän väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 2021 aiheenaan Hyvän tekijät: Hyveet ja arvot yksilön ja yhteisön elämässä.
Kylliäinen tekee hyvekasvatusta myös työyhteisöissä, mutta suurimman toivonsa hän panee lapsiin. Sitä varten hän on kehittänyt varhaiskasvatukseen Hyveet elämässä -mallin. Malli toimi ensimmäisestä kokeilusta lähtien niin hyvin, että sekä varhaiskasvatuksen työntekijät että vanhemmat olivat hämmästyneitä. Moni joutui tarkistamaan omaa käyttäytymistään. Vielä kouluun mentyään hyvekasvatusta saaneet lapset hämmästyttivät opettajia rauhoittamalla oma-aloitteisesti välitunnilla alkaneita riitoja. Hyveet elämässä -malli on vakiintunut varhaiskasvatuksen käytännöksi useilla paikkakunnilla.
Kylliäinen kantaa huolta Suomen poliittisesta järjestelmästä. Demokraattinen päätöksentekomme toimii vielä suhteellisen hyvin. Toimintaamme johtavat arvot ja niihin tähtäävät keinot on määritelty lainsäädännössä, mutta se ei riitä. Arvot pitäisi tuoda näkyviksi. Jos ihmisten toimintaa ohjaavat vain säännöt vailla tietoa siitä, mihin ne perustuvat, toimintaa ohjaa pelko. Näin on totalitaarisissa valtioissa, joita arvot eivät ohjaa.
