Matkustin kesällä itäiseen Afrikkaan. En sairastunut malariaan, enkä edes polttanut nahkaani. Silti matka pyörii vielä pitkään mielessä ja tuntuu kehossa. Tein matkani lukemalla Irja Aro-Heinilän Morogoro-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, vuosi sitten ilmestyneen Kun emme mitään muuta voi ja keväällä ilmestyneen Katso minäkin olen elossa. Kolmas osa on luvassa ensi vuonna.
Irja Aro-Heinilä vei lukijan naisten kokeman väheksynnän ja väkivallan äärelle – sellaisen, jota ensimmäisen maailman ongelmiin tottunut ei pysty edes kuvittelemaan. Romaanisarjan ensimmäisessä osassa tapahtumien keskiössä on tyttöjen ympärileikkaus, jolta edes koulutettujen vanhempien tyttäret eivät vieläkään aina välty. Toisen osan teemana on Tauti, joka tulee koteihin miesten tuomana, mutta joka syöksee erityisesti naisten ja perheiden elämän kaaokseen ja kuolemaan. Vielä 2000-luvun alkuvuosina AIDS on niin pelottava, ettei edes sen nimeä uskalleta sanoa. Ennakkotietojen mukaan kolmannen osan aiheena on tyttöihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta.
Vaikka kirjojen aihepiiri on synkkä, Tansanian Morogoroon sijoittuvat romaanit ovat viihdyttäviä. Kaikesta kurjuudesta huolimatta Morogoron naiset pitävät yhtä, aloittavat tanssin ja jaksavat ihmetellä suomalaisen työntekijän totisuutta. Irja Aro-Heinilä on onnistunut kirjoittamaan viihdyttäviä romaaneja sisällön kärsimättä viihteellisyydestä. Lukijan on helppo eläytyä romaanihenkilöiden tilanteisiin, yhtä hyvin suomalaisen kehitystyöntekijän käytännön ongelmiin kuin paikallisten naisten omien toiveiden ja perheen ja yhteisön odotusten ristipaineeseen. Moni kehitystyöntekijä jakaa romaanihenkilön tuskan vanhojen tapojen sitkeydestä ja muutoksen hitaudesta. On intoa ja toivoa edistyksestä ja tapoja luvataan mutta, mutta käytännössä hyvin vähän tapahtuu.
Aro-Heinilä tuntee hyvin niin itäafrikkalaisen elämäntavan ja Morogoron kaupungin, kuin myös länsimaisen kehitystyöntekijän ristiriitaisen todellisuuden. Hän on työskennellyt lähetystyöntekijänä 1980-luvulla Keniassa ja 1990-luvun lopulla Tansaniassa. Tansaniassa hän toimi myös luterilaisen hiippakunnan naistyön johtajana Morogorossa ja oli perustamassa tyttöjen ja naisten turvakotia. Lehtihaastattelujen mukaan Aro-Heinilä on halunnut lisätä tietoisuutta Suomessakin varsinkin terveydenhuollon ammattilaisille vastaan tulevista asioista. Tähän tarkoitukseen viihteellinen romaani toimii varmasti tietokirjaa tehokkaammin. Tarinan täytyy toki olla hyvä.
Irja Aro-Heinilä on tehnyt teologian tohtorin väitöskirjansa naiskuvasta ja naisen roolista Hilja Haahden tuotannossa. Katso minäkin olen elossa -romaanin päähenkilö, tuomariksi valmistunut Rose, on samanlaisten pohdintojen ääressä kuin Hilja Haahti sata vuotta aikaisemmin. Itsellisenä naisena Haahti oli työskennellyt parikymmentä vuotta opettajana ja kirjailijana täysivaltaisena kansalaisena, mutta avioiduttuaan Ilmari Krohnin kanssa hän ei enää voinut jatkaa opettajan työtä, eikä hallita omaisuuttaan. Kova paikka tasa-arvoa ajaneelle naiselle. Samoissa mietteissä on tansanialainen Rose, joka on täpärästi välttynyt järjestetyltä avioliitolta vielä yhdeksi vaimoksi vanhalle miehelle, mutta kaipaa itselleen perhettä ja haluaa silti jatkaa uraansa.
