Aika on muuttunut ahtaaksi. Tuomioita jaetaan nyt muuallakin kuin somessa. Usein pohjana on tiedon sijaan luulo. Jakolinjoissa on kyse uskonnosta niin usein, että perusteiden selvittämiselle on tarvetta. Gaudeamuksen julkaisu Uskontopuhetta tulee kuin tilauksesta moneenkin tarpeeseen.
Uskonto on tullut osaksi politiikkaa tai politiikka on saanut uskonnon piirteitä. Näin on Putinin Venäjällä, jossa ortodoksisen kirkon johtaja patriarkka Kirill valaa kansaan hyökkäysmielialaa. Mutta niin on myös Yhdysvalloissa. Siellä erityisesti evankelikaalikristityt ovat omaksuneet trumpilaisen Amerikka ensin -ajattelun seitsemän vuoren valloituksen opin välineenä. Siinä uskovia kehotetaan pyrkimään johtavaan asemaan uskonnossa, perheessä, koulutuksessa, hallinnossa, mediassa, taiteessa ja viihteessä sekä liike-elämässä, jotta saataisiin laajennettua Jumalan valtakuntaa. Suomen perspektiivistä nähtynä uskontoa käytetään vallankäytön välineenä myös mm. Lähi-Idässä. Tarkoitus pyhittää keinot eri puolilla maailmalla.
Uskontopuhetta-kirja selvittää, miten uskonnosta puhutaan ja miten sitä tutkitaan. Uskontolukutaidon lisääminen on tarpeen sekä maailmanpolitiikan käänteiden että vaikkapa kotimaisen koulujen uskontokasvatusksesta virinneen keskustelun ymmärtämisen kannalta. Se on tarpeen, kun haluaa selvittää, mitä kaikkea on Gazan tuhon taustalla tai miksi jooga kirkkosalissa kuumentaa tunteita. Uskontoon voi olla helppo vedota myös silloin, kun yhteiskuntarakenteen murroksen aiheuttamaa pahaa oloa ei osata muuten nimetä ja oma paha olo projisoidaan vihaksi tai jopa väkivallaksi eri tavoin ajattelevaa tai muusta kulttuurista tulevaa kohtaan.
Uskontopuhetta koostuu eri tieteenalojen tutkijoiden artikkeleista, eikä ota suoraan kantaa katsomusten aiheuttamiin yhteiskunnallisiin konflikteihin, mutta se auttaa ymmärtää uskontojen erityispiirteitä ja konfliktien taustalla olevia syitä. Artikkeleissa käsitellään uskonnon, yhteiskunnan ja politiikan risteyskohtia, mutta myös jumalakäsitysten sidonnaisuutta aikaan ja paikkaan. Aiheesta olisi tarpeen myös yleistajuinen kansanpainos.
Uskonto nousi Suomessa keskustelunaiheeksi, kun opetusministeri Anders Adlercreutz päätti vihdoin käynnistää selvityksen uskonnonopetuksen korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. Nyt myös piispa Mari Leppänen on ottanut kantaa kaikille yhteisen katsomusopetukseen puolesta (HS 12.1.2026). Kansalaiskeskustelussa tunne päihittää tiedon.
Nykyisen opetussuunnitelman mukaan oppilaat saavat katsomusopetusta joko koulun tai rekisteröidyn yhdistyksen tarjoamana omissa ryhmissään oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon tunneilla. Kaikkien opetusta järjestävien tahojen tulee sitoutua siihen, että ”opetuksessa noudatetaan perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita sitouttamatta oppilaita tiettyyn opetuksen taustalla olevaan maailmankatsomukseen tai kasvatusjärjestelmän taustalla olevaan arvo- tai kasvatusfilosofiseen näkemykseen”. Kaikki katsomusaineiden opetus on siis säädelty tunnustuksettomaksi.
Pakollisuus
on ongelmallista
Uskontopuhetta-kirjan artikkelissa Tunnustuksellisuus ja pakko Itä-Suomen yliopiston uskontopedagogiikan professori Martin Ubani toteaa, että uskontoon liittyvä pakko on erityisen ongelmallista yhteiskunnan antamassa kasvatuksessa. Kouluopetuksen sitoutumattomuuden takia opetuksessa korostetaankin oppilaan oman elämänkatsomuksen rakentumista.
Elämänkatsomustiedon opetuksessa, jota koululaitoksessamme tarjotaan ainoastaan uskontokuntiin kuulumattomille, keskeisenä on opetussuunnitelman mukaan ”kehittää oppilaiden valmiuksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi. Tavoitteena on täysivaltainen demokraattinen kansalaisuus globalisoituvassa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa.” Tämän sanotaan edellyttävän elämänkatsomustiedon opetukselta monipuolisen katsomuksellisen ja kulttuurisen yleissivistyksen kartuttamisen lisäksi eettisen ja kriittisen ajattelu- ja toimintakyvyn sekä oppimisen taitojen kehittämistä. Näiden periaatteiden soisi kuuluvan kaikkeen katsomusopetukseen.
Eriytetty opetus ei voi kovin hyvin täyttää opetussuunnitelmaan kirjattua periaatetta siitä, että opetus ”edistää uskonnon ja kulttuurin välisen suhteen ymmärtämistä sekä uskontojen ja katsomusten monilukutaitoa”. Vuoropuhelua eri taustoista tulevien kesken ei pääse syntymään.
Ubani kaipaa kouluopetuksen suunnitteluun yhteyttä akateemiseen uskonnontutkimukseen, koska kriittisen ymmärryksen rakentamisessa tarvitaan uskontoon liittyviä käsitteitä ja tieteellisiä näkökulmia. ”Julkinen keskustelu yhteisestä katsomusopetuksesta heijastaa osaltaan yhteiskunnan muutosta uskonnollisesti ja katsomuksellisesti moninaisempaan suuntaan. Kun 2000-luvun alussa keskusteltiin, kuuluuko tunnustuksellinen uskonto tai uskonnonopetus ylipäätään kouluun, tänään keskustellaan lähinnä siitä, kuinka mielekästä on järjestää katsomusopetusta erillisinä ryhminä”, Ubani kiteyttää.
Uskontopuhetta. Uskonnon monet merkitykset. Toim. Martin Ubani, Petra Kuivala & Titus Hjelm. Gaudeamus 2025.
