Pieni poika piirteli Elannon reikäleivän käärepaperiin, kirjekuoreen, sanomalehden marginaaliin ja kaikkialle, mistä vaan löytyi piirrettävää pintaa. Nelivuotislahjaksi poika sai ensimmäisen piirustusvihkonsa. Alkoi Eero Juhanin matka kohti Hiidenkiveä.
Poika, joka halusi nähdä Hiidenkiven on paitsi kertomus pienen pojan piirtämisen halusta, myös kuvaus jälleenrakentamisesta 1950-luvun alussa ja isän sotamuistojen värittämästä elämästä, mutta ennen kaikkea kirjojen ja kulttuurin merkityksestä elämän rikastuttajana. Työläisperheen tärkein kirja oli Akseli Gallen-Kallelan kuvittama Seitsemän veljestä.
Ensimmäinen vihko täyttyi nopeasti. Parissa vuodessa koossa oli jo parikymmentä vihkoa täynnä piirroksia. Kymmenvuotiaana Eero Siren pakkasi lapsuuden piirroksensa pahvilaatikkoon, kiipesi kattoluukun kautta ullakolle ja hautasi aarteensa sahanpuruihin. Kului 60 vuotta ennen kuin monipuolinen teatterimies, dramaturgi, näyttelijä ja teatteritieteen tohtori, palasi asumaan lapsuuden kotitaloonsa Helsingin Malmille.
Oli aika nousta tikkaille, avata kattoluukku ja kaivaa pahvilaatikko purujen seasta. Piirroksia tarkastellessaan Eero huomasi, että hänhän oli lapsena kuvittanut koko Seitsemän veljeksen tarinan, dokumentoinut perheen rintamamiestalon rakentamisen ja kuvittanut suurelta osin myös isänsä sotataipaleen. Tältä pohjalta kirja syntyi kuin itsestään.
Vanha Eero kertoo kirjassa lapsuudestaan ja kommentoi Pikku-Eeron piirroksia lempeällä huumorilla. Silloin tällöin lapsen mielikuvituksen tuotteena syntynyt piirros vertautuu nykytodellisuuteen. Kun Siren oli skannaamassa piirroksia kirjaa varten, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Mieleen tulivat sotaa käyvän maan lapset. ”Ja kun kaikki joskus on ohi, sodan jälkeen syntynyt lapsi piirtää kuvia siitä, mitä eloon jääneet ovat hänelle kertoneet ja miten maata rakennetaan uudelleen.”
Kirjan ääressä alan miettiä, mitä eväitä nykylapsilla olisi henkisesti vaikeista ajoista selviytymiseen. Eero Sirenin lähtökohdat eivät olleet helpot, oma isä oli varttunut huutolaisena, äidin isä kokenut Suomenlinnan vankileirin. Kuitenkin taloudellisesti ahtaalla rintamamiestaloa rakennettaessa, ajoittain vailla työtä, perhe oli mukana Malmin Työväen Näyttämön toiminnassa ja Eero vietiin usein katsomaan elokuvia Kino Heliokseen. Väsyneenäkin vanhemmat jaksoivat iltaisin lukea Eerolle. Isä lupasi, että hän saisi käydä koulua niin pitkälle kuin päätä riittää. Ja sitähän riitti, tohtoriksi asti.
Vaan pääsikö poika koskaan Hiidenkivelle? Siihenkin löytyy vastaus tästä mainiosta kirjasta.
