Kevään esikoiskirjailija Kirsti Paavola on kirjoittanut niin kauan, kun on ylipäätään osannut kirjoittaa. Alkuun runoja ja päiväkirjaa, myöhemmin työuran aikana enimmäkseen ”paperinkuivaa” asiatekstiä. Romaanin kirjoittaminen auttoi surutyön yli.
Paavola on historian ja arkeologian tohtori, joka on tehnyt elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Oulun yliopistossa. Nyt tieteellinen kirjoittaminen on vaihtunut kaunoon, jossa hän uskoo olevansa vasta oppimisen alussa. Maaliskuun lopulla ilmestyy Ethenen kustantama esikoisteos Mutkaisilla hiekkateillä.
Työmaalta leikkikehään
”Tutkijan työ on nimenomaan työtä, vaikka kiinnostavaa olisikin. Romaanin kirjoittaminen puolestaan oli hieman kuin leikkiä historialla rajatussa leikkikehässä”, Paavola vertaa aikaisempaa ja uutta tapaansa kirjoittaa. ”Se on kuitenkin sukua tutkimustyölle. Mitä parempi yleistieto kuvattavasta aikakaudesta on, sitä helpommin voi luiskahtaa niin sanottuun ajan henkeen. Se puolestaan imeytyy henkilöhahmoihinkin. Romaanin kirjoittaminen oli siis ainakin mieluisaa, ehkei ihan helppoa kuitenkaan.”
Romaanin kirjoittaminen lähti Kirsti Paavolan omasta tarpeesta, eikä hän etukäteen juurikaan miettinyt, keitä mahdolliset lukijat olisivat.
”Valmista käsikirjoitusta lukiessani kuitenkin mietin, millä lailla erilaiset ihmiset tai ihmisryhmät sitä lukisivat, miten tekstin maailmaan katsoisivat. Koska en kirjoita päämäärähakuisesti, opaskirjamaisesti ajatellen, en osaa rajata potentiaalista kohdeyleisöä. Toisaalta kuten menneisyydentutkimus myös kaunokirjallisuus tarjoaa lukijalle mahdollisuuden ymmärtää maailmaa uudella tavalla.”
Paavola määrittelee Mutkaisilla hiekkateillä -kirjan lukuromaaniksi, mutta toivoo lukijan voivan sen kautta myös lisätä ymmärrystä yhteiskunnasta.
”Kirjani henkilöt elävät ja toimivat oman yhteiskuntansa ja yhteisöjensä jäseninä ja välillä pohtivatkin jäsenyytensä liittymäpintoja. Uskon, että ainakin osaa lukijoista kiinnostaa viihteen lisäksi mennyt yhteiskunta kevyesti käsiteltynäkin.”
Lause, joka jäi vaivaamaan
Joskus kokonaisen romaanin kirjoittamiseen voi sysätä yksi satunnainen lause. Näin kävi Kirsti Paavolalle.
”Kirjoitin lauseen koneelleni ajattelematta, mitä sillä tekisin. Se jäi vaivaamaan, ja mielessäni loin tarinan, johon upotin tuon lauseen. Hahmottelin pääpiirteet, lähes disposition. Vasta sitten ryhdyin kirjoittamaan. Rakenne muuttui hieman prosessin aikana, tarina laajeni toisilta osiltaan, paikoin supistui.”
Romaanin tarina liikkuu Paavolalle tutuissa maisemissa, kotikaupungissa Oulussa ja äidin kotiseudulla Etelä-Pohjanmaalla, jossa hän on viettänyt lapsuutensa kesät. Myös romaanin oululaisen tervaporvarin tytär Katarina viettää kesää eteläpohjalaisessa sukulaisperheessä. Tarinan maisema on siis kirjailijalle tuttua sekä henkilökohtaisesti että tutkijan työn kautta.
”On tärkeää, että konteksti on mahdollisimman todenmukainen. Ilmiselvät anakronismit häiritsevät. Kontekstin hahmottamiseen kuuluvat ulkoisten tekijöiden lisäksi myös – sikäli kuin niihin on lähdeaineistoa – vallinneet tavat ajatella, toiminnan ja käyttäytymisen normistot, aikakauden ihmisten mahdollisuudet tietää asioista. Menneisyys toisaalta on niin lukemattomien faktojen yhteen kietoutuvaa verkkoa, että sitä voi vain osin ymmärtää.”
Löytöretkellä menneisyydessä
Historiallinen viitekehys voi toisaalta kahlita kerrontaa, mutta saattaa menneeseen aikaan sijoitettu tarina antaa kirjailijalle vapauttakin.
”Itseironisesti voisi todeta, että muutaman sukupolven takaiseen menneisyyteen astuminen antaa vapauksia, koska aika harva voi väittää kirjoittamaani vastaan, paitsi jos löytää selviä faktavirheitä. Toisaalta, kun pyrin välttämään aikakaudelle vieraita sanoja ja sanontatapoja erityisesti dialogeissa, kieli hieman köyhtyy. Kuvattavan aikakauden sanastoon tutustuminen on kuitenkin mieluisaa löytöretkeilyä, ei vain sanojen etymologiaan vaan kyseisen ajan kulttuuriin laajemminkin.”
Arkeologin saappaisiin tottuneelta aikamatkailu sujunee vaivattomasti?
”Mikäli on vuosikymmenien ajan askaroinut työkseen noissa menneissä ajoissa, konteksti tulee osin, toki vain jossain määrin tutuksi. Silloin noiden aikojen ihmisten oletettuja ajatuksia voi pitää jopa lähes uskottavina. Toisaalta minkä tahansa ajan, myös nykyajan ihmisten ajatuksiin astuminen on kuitenkin askel epävarmuuteen.”
Entä kun tieto loppuu? Kuinka helppoa on päästää mielikuvitus valloilleen?
”Kun tieto loppuu, mutkainen tie kääntyy toisaalle, sinne mistä tietoa voisi ehkä tavoittaa. Tiedon tai oletettujen faktojen lisäksi menneisyys kuitenkin tarjoaa loputtomiin mahdollisuuksia sellaiselle mielikuvitukselle, joka ei selvästi lyö historiakehystä korvalle.”
Matkaopas surukuilujen yli
Miksi Mutkaisilla hiekkateillä piti tulla kirjoitetuksi?
”Kirjoittaminen oli tarpeellinen matka leppoisaan maailmaan. Mieheni kuoleman jälkeen se paremmin kuin mikään muu auttoi aina hetkeksi surukuilujen yli. Siksi kirjassa ei ole suurta draamaa tai liian kurjistavia epäkohtia. Lähipiiriä laajempaan käyttöön, julkaistavaksi, en sitä kirjoittaessani ajatellut.”
Mutkaisilla hiekkateillä on ollut mielenkiintoinen avaus uuteen, mutta ehkä saamme lukea tulevaisuudessa lisää Kirsti Paavolan kirjoittamaa kaunokirjallisuutta:
”Kirjoittaminen on edelleen tärkeää. Kauan muhinut tieteellinen artikkeli odottaa inspiraatiotani, kauno kuitenkin kiehtoo enemmän. Tieteellisessä kirjoittamisessa mahdollisuuteni oppia uutta koen aika vähäisiksi, kaunossa uskoisin olevani vasta oppimisen alussa.”
