Sudella on vahva asema suomalaisessa kansanperinteessä. Niklas Bengtsson on koonnut ja toimittanut valikoiman kansansatuja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston aarteista. Kansansatujen susikuva on monipuolinen. Niissä susi on puijattavissa suorastaan naurunalaiseksi. Sudesta tarinoidaan joskus myös auttajana ja voivat ne olla uhrejakin. Susi on myyttinen metsän olento, pelätty ja vihattu.
Susien olemassaolo on Euroopassa yksi päivänpolttavista kysymyksistä. Tiukan suojelustatuksen heikentäminen EU:n alueella keväällä 2025 nostatti polemiikin, joka ei helposti laannu. Keskustelu rinnakkaiselosta suden kanssa ei jätä siihen liittyviä osapuolia kylmäksi, varsinkin kun susihavaintoja tehdään nykyisin taajamien tuntumissakin. Suden ei kuitenkaan tiedetä tappaneen ihmistä noin 150 vuoteen.
Eläintarinaperinteen vanhin sepittäjä on jo ennen ajanlaskun alkua elänyt Aisopos. Bengtssonin toimittaman Suden suukkoja -kirjan aloittaa Aisopoksen Susi ja kurki -satu, jota kansankertojat ja satukirjailijat ovat varioineet vuosituhansien aikoina lukemattomia kertoja. Suomalaisiksi susisaduiksi voinemme siis lukea suomenkieliset versiot. Onpa hienoa, että muualta kulkeutuneista susisaduista – ja muistakin eläisaduista – on tullut kansanperinteemme rikastuttajia.
Kansansatujen susi ei kiertoilmausta kaipaa
Arvid Lydeckenin metsän saduille altistuneena huomaan sadunkertomisen ja kansanperinteen yhteyden. Monet Suden suukkoja -kirjassa pelkistetysti kuvatuista susihahmoista ja näiden tekemisistä löytyvät kirjahyllyni yhdestä vanhimmista teoksista, Lydeckenin Metsän satuja -kirjasta (1919, kolmas lisätty painos, Kustannusosakeyhtiö Otava). Siinä, missä Lydecken käyttää sudesta monia eri kiertoilmaisuja, Suden suukkoja -kirjan kansansaduissa käytetään rohkeasti sanaa susi. Suden olomuotoa kuvailevat sanat, kuten harmaaturkki tai hallava saavat rohkeasti pääsanakseen susi.
Sudenkuoppa alkuperäisessä merkityksessään on ainakin minulta liki unohtunut. Se oli sutta – toki myös muita metsästettäviä eläimiä – varten rakennettu ansakuoppa, johon saaliin toivottiin putoavan. Nykyisessä kielenkäytössä sudenkuoppa tarkoittaa epäkohtaa ja epäonnistumista, joka yritetään ennalta tunnistaa ja hyvällä ennakkosuunnittelulla väistää. Kansansaduissa sudenkuoppaan putoaa paitsi susi, myös ihminen huolimattomuuttaan ja on vaarassa joutua suden suuhun. Vaaratilanteessa suden lepyttely on vaikeaa, mutta ulvova susi ei syö.
Suden suukkoja -kirjassa susi on välillä yksin liikkuva, välillä laumaeläin. Saduissa sudet kommunikoivat muiden villieläinten ja kotieläintenkin kanssa. Tarinoihin ovat päätynyt muiden eläinten onnistumiset suden puijaamisessa. Pelottomuus ja nokkeluus ovat ketun kerrottuja luonteenpiirteitä sadussa kuin sadussa, mutta kansansadut antavat nämä ominaisuudet myös kilille ja pukille – jopa porsaalle. Kansansatujen moraalinen opetustarkoitus on ilmeinen: ahneus, ilkeys, voima ja väkivalta eivät ole ratkaisevia tekijöitä. Pienet ja kiltit pärjäävät, jos on älliä.
Susi ja koira tuntevat yleensä kansansaduissa sukulaisuutta. Yksi Suden suukkoja -kirjan perinnesatu kertoo kuitenkin sodasta susien ja koirien välillä. Koirien voitoksi tilanteen ratkaisevat kissat, joille susien laumakaan pärjää.
Susi, kuten suurin kissaeläimemme ilves, hävitettiin Suomesta lähes olemattomiin 1900-luvulle tultaessa. Susi sai elää saduissa, ilveksestä en muista edes Arvid Lydeckenin kirjoittaneen.
