Juha Itkosen uusimman romaanin Huomenna kerron kaiken kerronta ahmaisee lukijan sisäänsä alusta lähtien. Lasse, ikävystynyt dosentti yliopiston kirjallisuustieteen laitokselta, on tyytynyt vallitseviin olosuhteisiin, ei kaipaa mitään.
On keskitalvi, jossa päähenkilö ja minäkertoja Lasse ei viihdy, hän elää kirjatiloissa sisällä antikvariaatissaan. Juha Itkonen tekee Lassen ikäväksi kokemasta vuodenajasta elokuvallisen: ”Keskitalven hauraassa kirkkaudessa on jotain esteettisesti miellyttävää, harras valo tulvi voimalla sisään liikkeeseen ja kirkasti keskiosan salista, kun taas laidoilla oli pölyistä ja hämärää.” Virittynyt lukija arvaa, että jotain odottamatonta on tapahtuva pian. Ja sitten, seuravalla sivulla: ”Eteismaton alle asetettu kello kilahti ja ilmiantoi sisääntulevan asiakkaan.” Marja, Lassen nuoruuden rakastettu parin vuosikymmenen takaa, oli astunut tarinaan.
On tammikuu 1999. Alkaa Marjan ja Lassen intohimoinen suhde, jonka intiimien yksityiskohtien kuvaamisessa Itkonen ei kainostele.
Olin jo alkanut nähdä tarinassa hienoja elokuvan aineksia, kun luin Lassen ajattelevan, että eihän elämä koskaan ole mitään elokuvaa. ”Ei varsinkaan silloin kuin sitä elää, muttei muistellessakaan.” Kirjallisuus onnistuu hänen mielestään pelkästään sanoilla tavoittamaan inhimillisen olemassaolon ytimen toisin kuin elokuva, jolta ei kuitenkaan keinoja puutu. ”Elokuvassa on ikään kuin liikaa.” Kertoja-Lassen ajatukset ovat psykologisia ja liukuvat kerronnan edetessä kohti hankalaa käsitettä, synkronisiteettia. Se on C.G. Jungin teoria merkitsevästä yhteensattumasta: Oikeasti toisiinsa liittymättömillä tapahtumilla vaikuttaa usein olevan joku yhteys. Jungin mukaan yhteys on symbolinen, ei kausaalinen. Elämä on siis jono sattumia, joille ihmismieli antaa joskus jopa yliluonnollisen yhteyden, sitoo ne toisiinsa ja kutoo verkoksi. Kokonaisuuden merkitys on silti ainoastaan yhden ihmisen mielessä. Luulin, että romaanin nimi Huomenna kerron kaiken tarkoittaa jälkiviisasta, nykyisyydessä kerrottua jalostunutta kokonaisnäkemystä menneisyyden tapahtumista. Siinä missä romaanin alku ahmaisi lukijan, loppu on uhkaava, kuin tikari rintaan tai puukko selkään.
Juha Itkonen kirjoittaa Lassen elämään monia merkityksellisiä yhteensattumia ja punoo niistä juonen. Ajankuvat Marjan ja Lassen nuoruuden ajoilta 1970-luvulta sekä rakkauden uudelleen syttymisen vuosikymmeniltä ovat todellisia. Muistetaan, muistetaan! Nimiä ei tarvitse lausua ääneen, tiedämme sen ajan Suomen merkittävimmän yrityksen, ketaisilla lamborghineilla ajaneet veljekset ja näemme it-huumaisen kansan jonottamassa osakeanteja kadunkulmissa. Muistikuvat täsmäävät, vaikka Itkonen on kirjoittanut Lassen ajattelemaan: ”Kun sukeltaa menneisyyteensä, kun todella heittäytyy tai sitten vain ajautuu ei ainoastaan muistamaan vaan muistelemaan, ei välttämättä päädy lähemmas totuutta vaan päinvastoin kauemmas siitä.” Täytyy sanoa, että Itkosen eläytyminen vuosikymmeniin 1980 ja 1990 sekä 2000-luvun alkuvuosiin on päätynyt mieluummin lähemmäs kuin kauemmas totuudesta.
Lassen antikvariaatista löytyy kiinnostavia teoksia, joilla on näkyvä rooli Itkosen kirjassa. Tietämättömän lukijan onneksi Juha Itkonen esittelee niitä Instagram-tilillään. Monikanavaisuus on lahja. Keskeisin teos on Madox Fordin Kelpo sotilas. Instan kirjagramissaan Itkonen avaa rajapintoja tähän ja muihinkin kirjoihin, jotka on kirjoitettu Huomenna kerron kaiken -romaanin sisään. Kertoessaan Instassa Arthur Schopenhauerin 1940-luvun teoksesta Pessimistin elämänviisaus Itkonen on mennyt vielä pidemmälle ja höystänyt postauksensa pätkällä musiikkia Beethovenin jousikvarteton nro 13:n viidennestä Cavatina-osasta. Siihenkin on kirjallinen syynsä.
Marjan pyytäessä kirjavinkkiä Lasselta tämä suosittelee mainittua Kelpo sotilas -kirjaa perustellen valintaa kiteytyksellä:
”Eksistentiaalista ahdistusta saksalaisessa kylpyläkaupungissa, porvariston hillittyä charmia ja moraalista turmeltuneisuutta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä, mutta toisaalta myös rakkaustarina, kolmiodraama, kertomus ihmisistä ja heidän itsepetoksensa määrästä.” Kelpo sotilas on kelpo palvelija Itkoselle. Lukija oivaltaa symbolisen yhteyden lukiessaan romaania pidemmälle.
Romaanin henkilöiden – erityisesti Lassen ja Marjan – ympärille voi helposti kuvitella ääriviivat, kuplat. Yhteiskuntaluokat ja niiden väliset luokkaerot ovat jakaneet ihmisiä erilaisiin piireihin jo aikoja ennen nykyistä yksikökeskeisyyden aikaa. Monet rikkoivat rajat tekemällä luokkanousun, kuten Marja. Huomenna kerron kaiken -romaanissa Lasse toteuttaa yhteisön kaipuutaan olutkapakan boheemiporukan kuplassa. Marja puolestaan toimii ihmissuhteissa traditionaalisesti ja pystyy vain kerran irrottelemaan hankkimalla itselleen autoksi sitruunankeltaisen Kuplan. Lassen ja Marjan kuplien yhteentörmäykset aiheuttavat jännitteitä, eivät puhkea vaan sinkoavat heidät kauemmas toisistaan.
Juha Itkonen on sanoillaan tavoittanut inhimillisen olemassaolon ytimen.
