Mélissa Da Costan Kaikki taivaan sini oli minulle vuoden 2024 vaikuttavin lukuelämys. Kirja on melko paksu, 646 sivua, mutta piti alusta loppuun asti otteessaan. Omasta mielestäni hyvään tarinaan tarvitaan ainakin seuraavia ominaisuuksia: mielenkiintoiset henkilöhahmot, kirjoitustyyli, juoni, koukuttavuus, sisäinen logiikka, lukukokemus ja jotain mitä teatterissa kutsuttaisiin lavastukseksi. Toisin sanoen, kuinka autenttista on teoksen maailman rakennus. Kaikki taivaan sini sijoittuu kärkeen omassa arvostelussani oikeastaan kaikilla edellä mainituilla kriteereillä.
Henkilöhahmojen kuvaus on selvästi Da Costan vahvuus. Hänen henkilöihinsä ei välttämättä rakastu ensi silmäyksellä, vaan se tapahtuu hitaasti tarinan edetessä. Olen usein miettinyt, miksi jotkut ihmiset erottuvat toisista? Mitä on niin sanottu karisma? Kirjassa viitataan sanontaan ” kauneus on katsojan silmässä”. Voisi ehkä myös sanoa, että mielenkiintoisuus on katsojan silmässä. Olen joskus kuullut lauseen pätkän ”miksi sinä tapaat aina mielenkiintoisia ihmisiä ja minä en”. Minusta ihmisen tekee mielenkiintoiseksi juuri muiden ihmisten kiinnostus: se on kahdenkauppa, eikä mikään muuttumaton fakta.
Joka tapauksessa Kaikki taivaan sini on kertomus kahdesta lähtökohdiltaan hyvin erilaisesta ihmisestä, jotka vähitellen löytävät tiensä toistensa luo. Mielestäni se on erityisen ansiokas teos siitä syystä, että sen hahmot eivät ole muuttumattomia, samoja lopussa kuin alussa. Kehitys on kuitenkin kuvattu niin taitavasti, ettei siihen kiinnitä turhaan huomiota. Kaikki taivaan sini on juoneltaan road trip, mutta hieman epätavallinen sellainen. Teemoja kirjasta voi mielestäni löytää useita: Ystävyys, rakkaus, kuoleman kohtaaminen…
Kaikki taivaan sini on hämmästyttävän valoisa tarina. Vaikka kuolema on koko ajan läsnä, se ei tukahduta henkilöitä, vaan se lisää heidän elämänhaluaan ja innostunutta suhtautumista kaikkeen: öljymaalaukseen, meditaatioon, uusiin ystäviin… Kynttilä palaa kiihkeästi lepattaen alusta loppuun. Ja siltikin varsinkin Joannen hahmo on erityisen seesteinen hahmo, joka saa voimaa arkisista asioista, kuten luonnosta.
Niin sanottu ”lavastus”, jota varsinkin fantasiakirjallisuuden kohdalla kutsutaan myös termillä maailman rakentaminen, on todella onnistunut tässä teoksessa. Da Costa maalaa lukijan eteen taidokkaasti ranskalaisen maalaismaiseman, joka on kaukana turistien suosimista suurkaupungeista. En tiennyt, että Ranska on (myös) tällainen maa!
Kirjassa keskustellaan paljon sanonnoista. Paras niistä on mielestäni tämä: Nykyhetkellä on yksi etu kaikkiin muihin nähden – se kuuluu meille (C. C. Colton). Uskon ymmärtäväni mitä se tarkoittaa.
