Silloin tällöin tulee vastaan teoksia, jotka vaikuttavat minuun lukijana syvästi. Tommi Kinnusen Kaarna on sellainen teos. Ei siksi, että se olisi täydellinen, vaan koska Kaarnassa Tommi Kinnunen on mielestäni onnistunut erityisesti henkilöiden kuvauksessa. Itse tarina on surullinen.
Kaarnan teeman mukaisesti kerronta kiertyy vanhenemisen, luopumisen ja sodanaikaisten ja -jälkeisten, jopa ylisukupolvisten traumojen kuvaukseen. Henkilöitä on virkistävästi vain muutama, mutta heitä onkin sitten kuvattu taiten. Kirjailija juoksuttaa tarinaa sujuvasti eteenpäin kolmessa ajassa.
Jos tiettyjä kirjan hahmoja, kuten Lainaa ja Anttia tarkastellaan kovien faktojen valossa, he vaikuttavat epämiellyttäviltä ihmisiltä. Pieni mukavuudenhaluinen lukija minussa nousee heti vastahankaan; miksi minun pitäisi lukea epämiellyttävistä henkilöistä? Juuri siksi, sanoo olkapäälläni keikkuva kriitikko.
Niin monet tarinat nojaavat kuluneeseen asetelmaan: päähenkilö on kovia kokenut, mutta puhdassydäminen, hyvä ihminen. Kinnunen onnistuu saamaan lukijan tuntemaan myötätuntoa hyvinkin epätäydellisiä ihmisiä kohtaan ja se on melkoinen ansio se. Lukijat kaipaavat Mikki Hiiren lisäksi Aku Ankkoja, jotka eivät aina onnistu kaikessa mitä tekevät.
Kaarnaan voidaan kuitenkin ottaa myös toinen näkökulma: Lainan ja Antin lasten tarina. He ovat joutuneet viattomien kärsijöiden rooliin tarinassa. Kumpi kertomus on tärkeämpi? Se jää lukijan päätettäväksi.
Aprikoin pitkään, onko Kaarnan nimessä jokin kaksoismerkitys tässä tarinassa. Huomasin, että luonnonkuvauksissa sanaa käytettiin tekstissä useamman kerran, mutta muuta syvällistä tarkoitusta nimelle ei löydy. Minusta on parempi käyttää kirjan nimessä reilusti jotain konkreettista sanaa tai sisältöä avaavaa nimeä.
Kaarna kannustaa minua tarttumaan muihinkin Tommi Kinnusen teoksiin, jotka ovat toistaiseksi jääneet ruuhkaisella lukulistallani aina muiden kirjojen jalkoihin.
