Salainen ihailija on Charlotta Holtarin esikoisteos ja varsin onnistunut sellainen. Sitä voi kutsua niin sanotuksi whodunnit-kirjaksi, vaikka siinä ei olekaan salapoliisia. Tarinan nimi mietityttää; ehkäpä kustannustoimittaja olisi voinut ehdottaa jotain vähemmän ilmeistä.
Salainen ihailija kuvaa opiskelijamaailmaa ja sen puitteissa tapahtuvaa henkirikosta (henkirikoksia). Henkilöhahmot ovat miellyttäviä ja ehkä turhankin ristiriidattomia. Pieni vastakkainasettelu tai konflikti hahmojen tai heidän tavoitteidensa välillä olisi saattanut tehdä hyvää kirjalle. Toki lukijat useimmiten preferoivat kirjoja, joiden hahmoista on helppo pitää, ja jotka eivät ärsytä tavalla tai toisella.
Kun kirja on näin selkeästi juonivetoinen, olisi syytä varmistaa, että juoni todella tarjoaa lukijalle viimeistään lopussa jonkinlaisen yllätyksen. Salaisessa ihailijassa tämä toteutuu, mutta vain osittain, koska arvasin loppuratkaisun melko varhaisessa vaiheessa. Tämä ei ehkä ole kirjan syy. Jos on lukenut paljon dekkareita, yllättävät loppuratkaisut käyvät ajan myötä vähiin. Soppaa olisi voitu niin sanotusti hämmentää vähän enemmän. Toisaalta tämän kaltaisessa kirjassa henkilögalleria ei kuitenkaan voi olla liian laajakaan.
Mielenkiintoisinta kirjassa oli mielestäni päähenkilön ihmissuhteet. Jäin pohdiskelemaan, kuinka paljon ihminen voi luottaa siihen, että tutut henkilöt ovat sitä mitä he näyttävät olevan. Ja jos luottamus kerran särkyy, onko se enää korjattavissa? Salainen ihailija sopii sinulle, jos etsit harmitonta ajankulua esimerkiksi kesälomaksi tai haluat lukea välillä jotain kevyempää. Nautin varsinkin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, joka piti otteessaan. Viimeisiä sivuja luin ahmien.
