Teos, 2024
91 sivua
Veera Antsalon neljäs runokokoelma Nimettömästä juontaa nimensä nimettömästä sormesta, joka on motorisesti vaikeasti hallittavissa. Runokirjan viimeinen runo puhuu, miten nimettömässä on uskottu olevan salaisia voimia, ja sen vuoksi sormi on alkujaan jätetty nimeämättä. Tämä on eräs lukuohje kirjan lukemiseen; ihmisen käsitys maailmasta, jossa kuitenkin käden yksi sormi on perustavalla tavalla käsittämätön.
Teoksen tärkeimpiä teemoja ovatkin maaginen ja kuriton luonto, jonka hallitsemiseksi ihmistekoinen kulttuuri on luonut mitä hankalimpia kojeita ja systeemejä. Kokoelman tekstien läpi kulkee universaaleja temaattisia kaksoissiteitä, kuten hallinta ja kaaos, uskomus ja tiede, ruumis ja henki. Ihmiskulttuuria kuvastaa milloin konekirjoitusakatemia, jossa opetetaan kymmensormijärjestelmää, milloin sähköasentajan ja mekaanikon hahmot, joiden tehtävänä on järjestää ainetta ymmärrettäviin ja toimiviin systeemeihin. Kirjan runot puhuvat Luonnosta (isolla alkukirjaimella) esimerkiksi metsän, huonekasvin, luiden ja DNA-rihmojen kautta. Eräässä runokokoelman mieleenpainuvimmista runoista puhutaan äidistä, joka on yhtäältä tarinallinen hahmo, toisaalta kromosomien joukko, X:n muotoinen rakenne. Samalla kun runot puhuvat luonnon jatkumoista ja moneuksista, runoissa toistuu katkominen ja katkeaminen; peikonlehdistä otetaan pistokkaita “että sitä voisi kasvattaa ja jotenkin vakauttaa.” Siinä mielessä Antsalon runous tuntuu ottavan käsittelyynsä myös luonnon vauriot ja ihmisen väliintulot luonnon prosesseihin. Tästä huolimatta runoista välittyvä eetos on luonnon ja ihmisen puolella.
Elollinen luonto ja ihmisen rakentama kulttuuri risteävät toisiinsa taitavasti ja eloisasti kirjoitetuissa lauseissa. Runon puhuja väistää tieteen kieltä, kun puhuu luonnosta, ja runon puhujan sävy on päin vastoin monesti korostetun arkinen. Luonto “järjesti aina jotain draamaa, teki tekojaan, joita en voinut olla ihailematta– ”. Teoksen proosarunot etenevät imperfektissä, mikä on Antsalon teoksille tyypillistä. Kertova tyyli pitää kuitenkin sisällään (tai sitä kauniisti rikkoo) absurdin monimieliset ja tarkat metaforat ja katkokset. Typografisesti teos on paljon hillitympi kuin Antsalon aiemmat kirjat; erityisesti Imago levittyy sivuille paljon leikkisämmin ja aukkoisemmin. Nimettömästä on kuitenkin ajattelultaan niin kunnianhimoista, että on perusteltua, että typografiset keinot on tällä kertaa jätetty käyttämättä.
Teoksen aihepiiri tuo mieleen monet lähivuosina ilmestyneet runokokoelmat, kuten Mikko Rädyn Borealian (2022), Reetta Pekkasen Katkaistut tulppaanit (2023) Virpi Vairisen Antiluupin (2023). Teos asettuu myös jatkumoon Antsalon muiden runokokoelmien kanssa, erityisesti teknologiaa käsitelleen Sähkökatkoksen aikaan (2012) kanssa. Niitä voikin lukea yhdessä, vaikka teosten ilmestymisten välillä onkin toki 12 vuotta. Absurdi ja eläväinen kieli tuo myös mieleen Catharina Gripenbergin tavan käyttää kieltä (Ottaisit käteni kummallista, 2017). Eloisa kieli jos mikä on omiaan näyttämään luonnon ja luomisen jatkuvan kehkeytymisen.
