Runoilija Anne Hännisen 17. runokokoelma Yön väliverho (Aviador 2025) ilmestyi syyskuussa. Se on voimakas kannanotto luonnonsuojelun puolesta ja lajikatoa vastaan. Hänninen kuuluu runoilijoittemme kärkikaartiin.
Hänninen on syntynyt Rautalammilla ja elänyt siellä pari ensimmäistä vuottaan. Lapsuusvuotensa hän eli mummolassa Konneveden Leskelänkylässä eläinten, kukkien ja metsän ympäröimänä. Ensimmäisen runokokoelmansa Hänninen julkaisi vuonna 1978 Yön tina sulaa aamuun (WSOY). Vasta 20-vuotiaan runoilijan jo hyvin kypsä teos herätti paljon huomiota.
Kehitys runoilijana
Kirjailija Anne Hänninen on julkaissut runoja kuudella vuosikymmenellä. Hän on saanut Hämeen taidepalkinnon, Kalevi Jäntin palkinnon sekä Suomen Maakuntakirjailijoiden ja WSOY:n tunnustuspalkinnot. Vuonna 2017 hänet valittiin vuoden aforismikirjailijaksi. Hänninen on myös ollut useasti palkintoehdokkaana: Einari Vuorela -palkointoehdokkaana sekä neljä kertaa Savonia-palkintoehdokkaana.
Kuinka kirjailija itse näkee oman kehityksensä runoilijana? Anne Hänninen vastaa kysymykseen viipyilevästi ja pohtien: ”Runoilijan kehityksessä on oikeastaan kyse prosesseista ihmisenä, henkisesti ja psyykkisesti. Teksteihini heijastuu oma elämä, sen vaiheet, kokemukset, tunteet ja asiat, joita olen pohtinut ja tutkinut. Ajan myötä olen saanut enemmän taitoa hioa pois selityksiä, täytesanoja ja kliseitä. Kirjoittamisen kautta kirjailija koettaa tutkia ajatuksiaan ja olemassaoloa, mahdollisimman kirkkaasti ja kaikkien aistien kautta. Monet asiat ja ilmaisut, joihin päätyy, ovat paradoksaalisia – siksi jokin vastaus aina herättää samalla kysymyksiä. Runoudessa tekijä liikkuu arkkityyppisten kuvien alueella: unien ja kollektiivisten kuvien, kosmisten kysymysten ja intuitioiden.”
Hänninen näkee runoissaan luonnon voimakkaasti myös metaforana. Kokoelmassan Yön väliverho runoilija kulkee varovin askelin pihan, lähimetsän ja kasvipalstan polkuja. Hän tarkkailee siiliä, näkee linnut ja eläimet, tervehtii ja suojelee heitä. Hän kuvaa innoittuneesti sorsien värityksiä ja ruokkii niitä talven hämärissä. Kokoelmassa runoilija näkee lähelle, siilin nukkaiseen kuonoon, mutta ojentautuessaan hänen henkensä tavoittaa universumien soitot. Runoilija pohtii fraktaaleja, peilimaailmoja ja perhosen siiven lennon merkitystä. Silti runoilija on tiukasti kiinni ajassa, paikassa ja maailmassa: hän on sodanvastainen joka kirjaimellaan.
Kirjoittamisen rutiinit?
Anne Hänninen on runoilija. Kriitikko Vesa Rantama toteaa blogissaan: ”Runoilija Hänninen on myös uhanalaista lajia, jonka ei soisi katoavan joukostamme. Hän on nähdäkseni ainoa 1970-luvulla debytoinut runoilija, joka on pysynyt uskollisena lajilleen ja kirjoittaa edelleen yksinomaan runoutta.”
Mitkä ovat Hännisen kirjoittamisrutiinit? Hänninen toteaa, että hän on epäsäännöllinen eläjä. ”Kirjoittaminen on kausiluonteista. Saatan kirjoittaa lyhyessä ajassa paljon riippumatta kellonajoista. Ja sitten on kausia jolloin en edes koeta kirjoittaa. Kuitenkin tyhjinä jaksoinakin alitajunnassa kehkeytyy visioita, tunteita, sieltä nousee muistoja, kuvia, teemoja. Vaiheittain tietyt puolet elämää pyörivät enemmän mielessä – kuten nyt sodan tuhot.”
”Olen kallistunut proosalliseen suuntaan viimeisimmissä kirjoissani. Otan suoremmin kantaa. Olen myös kirjoittanut paljon aforismeja. Runokirjoissani on aforismisikermiä, ja olen julkaissut yhden aforismikokoelman. Ajatukset syntyvät arkisen olemisen keskellä, kävellessä luonnossa, ja vaikka siivotessa. Mieli tekee luovaa työtä silloinkin, kun ei konkreettisesti kirjoita. Tämä työ on holistista olemista ilman erillisiä työaikoja.”
Onko runoilijalla tehtävä?
Hänninen ottaa Yön väliverhossa (Aviador 2025) ja edellisessä runokokoelmassaan Sepelkyyhkyt (Aviador 2020) vahvasti kantaa niin luonnonsuojeluun kuin lajikatoon. Hän pitää ehdottomasti kiinni jokaisen elollisen oikeudesta elämään maapallolla. Jokainen laji on syntymästään saakka tämän ekosysteemimme täysivaltainen jäsen. Ja jokaisen lajin katoaminen on peruuttamaton menetys. Eläimillä on tietoisuus ja tunteet.
Hännninen ajatteli nuorena hyvin idealistisesti, miten lyyrikko on henkevien ulottuvuuksien, totuudenetsinnän väline. ”En nytkään sitä halua kumota. Mutta taiteilija on myös kannanottaja, ravistelija. Kollektiivisten tuntojen välikappale. Runoilija voi ilmaista kipeitäkin tuntoja, surua, kirjoittaa kuolemasta, kaipuusta, etsinnästä. Yksinäisyydestä. Parhaimmillaan runo voi olla nuoli suojausten lävitse sydämeen. Runon kieli saattaa pysähdyttää lukijan, herättää tunteita, mennä tiedostamattoman, unen ja vaistojen alueelle. Lisäksi runous ylläpitää kielen rikkautta ja käyttää käsitteiden sijaan kuvakieltä, metaforia, omaleimaisia ilmaisuja.”
Millaisen tilan runous tarvitsee?
Hännisen teksti on tiivistä, sitä ei voi lukea nopean välinpitämättömästi. On pysähdyttävä, luettava ja otettava vastaan niin runous, runoilija kuin maailmanhistoria ja maailmantila. Miten runoilija itse näkee runouden lukemisen ja kirjoittamisen vaatiman tilan? ”Mielestäni runous tarvitsee hiljaisuutta. Lavarunoudella on paikkansa, mutta runon lukeminen vaatii syventymistä, mietiskelyä, pohdintaa, rivien välien ajattelua, useita lukukertoja. Lukiessa on kohdattava omat tunteet ja itsensä. Suoraviivaisuus ja kiire ja asioiden lokerointi muodollisesti estävät henkistä vapautumista. Yksinolo voi olla hedelmällinen olotila. Se ettei pakene kipua, ristiriitoja, kysymyksiä. Että on sisäinen vapaus liikkua äärestä toiseen ilman kontrollia ja torjuntaa. Taide voi antaa tähän tilaa.”
Miten kokoelma syntyy?
Anne Hänninen on julkaissut runokokoelmia harvakseltaan, kahden tai kolmen vuoden välein. Mitä kokoelman muodostaminen vaatii? Anne Hänninen vastaa kysymykseen, että kyse on prosessista. ”Itseään ei voi pakottaa. Sisäisesti alkaa kehittyä jokin teema, jotkin kysymykset ja aiheet ikäänkuin pyytävät saada tulla ilmaistuiksi. Se on visuaalinen ja visionäärinen tila. Usein prosessi on samaan aikaan tuskallinen mutta myös innostava ja merkityksellinen. Varsinkin jos tekstin saa sellaiseen muotoon, mikä on ollut oma tarkoitus, päämäärä ja visio, siitä mitä haluaa välittää.”
Mitä kirjailija lukee?
Lukeminen on kirjailijalle yhtä tärkeä työväline kuin kirjoittaminen. Hänninen kertoo, että ottaa usein kirjahyllystään uudelleen luettavaksi teoksia jotka kiinnostavat. ”Usein luen hiukan kirjoja jälkijunassa, en välttämättä silloin kun teokset ovat ilmestyneet ja ovat pinnalla. Nyt luen mm. Jonimatti Joutsijärven elämäkertateoksia Mirkka Rekolasta (2023 ja 2024) ja Anneli Jussilan tietokirjaa Alkumetsä: Pentti Linkolan sydänmailla (2025). Luen enemmän tietokirjoja ja esseitä kuin romaaneja. Kirjallisuus ja taide on ajatonta. Kirjastojen varastoissa on vuosikymmenten ajalta hienoja kirjoja.”
Mitä kirjoja suosittelisit lukijoille?
Hänninen kertoo, että hänen uudessa teoksessaan on runoja siileistä. Hänen kokemuksensa siileistä on ollut hyvin syvältä koskettava. Kirjoittaessaan hän löysi teoksen Hyppysellinen onnea (Aviador 2018), joka kuvaa italialaisen eläinlääkärin Massimo Vacchettan tunnesuhdetta siiliin. ”Ei kannata vain seurata mitä juuri nyt ilmestyy, vaan kannattaa tutkia klassikoita ja tuhat ja sata vuotta sitten kirjoitettua. On paljon hienoa viisauskirjallisuutta aikojen takaa ja vanhaa hyvää lyriikkaa. Suosittelen tietenkin runouden lukemista: sitä on monenlaista, erilaisia suuntauksia. Runoudessa moniäänisyys kukoistaa.”
Kysyn vielä kirjailijalta terveisiä lukijoille? Anne Hänninen vastaa, että immateriaaliset asiat, taide, kirjallisuus, musiikki, filosofia antavat paljon. Ja luonto. ”Masennuksen ja epätoivon keskelläkin on hyvä herätä huomaamaan tähtitaivaan ihmeellisyys, linnut, historian taideaarteet, värit ja miettiä mitä tämä kaikki on. Kauneus joka on.”
Viimeisessä kokoelmaassaan Yön väliverho runoilija Anne Hänninen tulee rohkeasti lukijan lähelle. Hän uskaltautuu käyttämään minämuotoa ja aktiivisesti verbejä puhuessaan suhteestaan eläimiin ja ekosysteemiin.
Silkkinen siluetti, sileä kuono.
Siili, miljoonien vuosien matkasi,
valitsit reitin luokseni. Sielueläimeni.
Ja minun matkani sinun luo. Itseni.
