Rautalammilla kuljettiin Vihta-Paavon polkua

Anna-Maija Järvi-Herlevi 2.7.2024
Kulttuurikunta Rautalampi puhkesi jälleen täyteen kukkaloistoonsa kesäkuun viimeisellä viikolla, kun Rautalammin Kulttuuriseuran järjestämä Runon ja laulun Rautalampi täytti kylänraitin. Useamman päivän mittaiseen tapahtumien sarjaan kuului niin runoutta, musiikkia, kirjallisuutta, teatteria kuin maaseudun makujakin. Tapahtuman laajaan ohjelmaan voi tutustua linkistä https://runonjalaulunrautalampi.fi/

Sisäsavolaisen Rautalammin kunnan keskustassa sijaitsee tori ja puisto, joita erottaa pyykkinaru. Sillä liehuu runoja. Ne ovat Runon ja laulun Rautalampi -tapahtuman jälkipyykkiä; kirkonkylällä kesäkuun viimeinen viikko aloitettiin yhteisöllisellä runonkirjoitustapahtumalla.

Se ei kuitenkaan riitä selitykseksi sille, että melkein koko kylä runoilee. Taustatietoa löytyy onneksi lähistöllä sijaitsevasta  Rautalammin museosta (jonka kotiseututyöstä innoittunut Aino Peura perusti 30-luvulla).

Pitäjässä on vaikuttanut iät kaiket kansanrunoilijoita, joiden perintöä asukkaat ovat vaalineet. On 1700 -luvun lopulla syntynyttä Vihta-Paavoa, Lyytisiä ja Korhosia ja ties keitä muita. Heidän maineensa kiiri yliopistoon saakka, jossa professori Julius Krohn yllytti ylioppilaita runonkeruuseen. Jalkapatikassa kyliä ja korpia samonneiden intomielten joukkoon kuuluivat mm. sittemmin Suomen ensimmäiseksi musiikkitieteen professoriksi nimitetty Ilmari Krohn ja hänen sukulaispoikansa, virsirunoilija ja säveltäjä Mikael Nyberg.

Seutu houkutti myös nousevan Suomen kulttuurin voimamiehiä. Vitriinissä komeilee kesärautalampilaisen runoilija Eino Leinon kirjoittama tunnelmapalanen kalastusretkeltä. Hänen myöhempiä kollegojaan edustaa monipuolinen kirjallisuusmies Yrjö Kaijärvi, mutta eivät Rautalammin runoilijat siihen ehdy. Myöhempiä tekijöitä ovat mm. Matti Rossi ja Kari Hotakainen.

Kun kulttuurientutkija Outi Leiskuma tervehtii haastattelun aluksi tapahtuman nimikkorunoilija Anne Hännistä, hän tunnustaa ikään kuin kasvaneensa Hännisen runoihin, lukeneensa niitä oman elämänsä läpi. Monet läsnäolijoista jakavat Leiskuman kokemuksen. “Kun keskustelin meidän lukion äidinkielen opettajan kanssa, hän mainitsi sinun olleen lahjakkain oppilaansa”, kertoo koulutoveri runoilijalle.

Leiskuma kysyy, missä Hännisen runouden juuret ovat. “Kyllä ne sieltä kansanrunoudesta löytyvät”, vastaa  hän, “Vihta-Paavosta ennen kaikkea.”

Kansanrunoilijoiden ja runonlaulajien peruina tapahtuman ohjelmistoa rikastuttavat niin open mic -tilaisuudet kuin lähitaiteilijoiden konsertit, osin viime vuosisadan alkupuolen merkittävimpiin sanoittajiin kuuluneen Pallen (Reino Hirviseppä) ja kuplettimestari J.Alfred Tannerin hengessä.  Molemmilla oli, tietysti, seudulle vahvat siteet.  Lausuntataiteilija Raili Vesterisen esitys Runon kosketus, jonka tarkkavaistoinen ohjaus on Jukka Virtalan, suorastaan lumoaa. Vesterisen ilmaisu on laveaa, hän maalaa äänellään, tekee runosta draaman, vaihtaa syvällisistä pohdinnoista parodiaan ja liu’uttaa hienovaraisesti yleisöä tunnetilasta toiseen.

Viikon jälkeen havahdun kysymään, mistä Suomen kulttuurinen selkäranka rakentuu nyt ja tulevaisuudessa. Perinteen ja nykytaiteen vuoropuhelusta? Harrastajien ja ammattilaisten kohtaamisista? Siitä, mikä tiktokkaa älypuhelimen syövereissä?

Vai vaelluksilta poluilla, reiteillä, vesistöjä pitkin?