Vladimir Nabokov: Väärin päin
Alkuperäisteos Bend Sinister (1947)
suomentanut Heikki Karjalainen
Moebius
Kuvitellaan kaikki se väkivalta ja rikokset, joihin venäläiset sotilaat syyllistyvät Ukrainan miehitetyllä alueella. Kuvitellaan toisen maailmansodan kauhut ja Stalinin veriteot omaa kansaansa kohtaan. – Ja kuvitellaan samanaikaisesti lätäkkö, jonka peilistä heijastuu vauvansininen taivas, ja asfaltin läpi kasvaneiden poppeleiden oksat hohtavat vanhaa kultaa.
Bend Sinister oli Vladimir Nabokovin ensimmäinen Yhdysvalloissa kirjoittama romaani. Kirjaan vuonna 1963 kirjoittamassa esipuheessa Nabokov avaa kirjan nimeä. Heraldiikassa se on vaakunan vasemmasta yläkulmasta oikeaan alakulmaan kulkeva nauha, jonka monista merkityksistä Nabokov nostaa vääristymän olemassaolon peilissä, peilikuvamaailman.
ALOITETAAN
RAKKAUDESTA
Väärin päin on rakkaustarina. Filosofian professorin Adam Krugin vaimo Olga kuolee kirjan alussa epäonnistuneeseen munuaisleikkaukseen. Maa elää vallankumouksen ensimmäisiä päiviä. Padukilaiset, Jokamiehen puolue, on kaapannut vallan.
Kun Krug lähtee sairaalasta, ilta on jo pimentynyt, ja päästäkseen kotiinsa 8-vuotiaan David-poikansa luokse Krugin on luotettava kulkulupapaperiinsa – Venäläinen absurdismi alkaa kuljettaa jo kirjan ensimmäisillä lehdillä:
Silta erottaa kaupungin etelä- ja pohjoisrannat, ja sotilaat vartioivat sen molempia penkkoja. Sairaalan puolen penkan vartijat eivät osaa lukea kulkulupaa. Sanailun jälkeen Krug pääsee jatkamaan matkaa, huomatakseen vain toisella rannalla, että kulkulupaan olisi tarvittu vastarannan vartijoiden allekirjoitus. Vaara jäädä sillan vangiksi on ilmeinen, kun Krug palaa sairaalanpuoleiselle rannalle, koska sotilaat eivät osaa myöskään kirjoittaa. Onneksi he suostuvat lopulta siihen, että Krugin kohtalontoveri, pieni pikkuporvari ja Krug vaihtavat allekirjoituksia.
MODERNISMIN
SYVÄÄ VETTÄ
Väärin päin on modernistisen kerronnan juhlaa. Jo kirjan alussa kirjan minäkertoja tekee lukijalle selvää suhteestaan Krugiin. Hän on ja ei ole Adam Krug, ja Krugejakin on useampi:
“Tavalliseen tapaansa hän erotti toisistaan itkevän ja tarkkailevan miehen: toinen katsoi toista huolestuneena, myötätuntoisena, huokailevana tai lievästi yllättyneenä. Tämä oli hänen kammoamansa dualismin viimeinen linnoitus. Minän neliöjuuri oli minä.” (s.27)Â
Kerrontaratkaisu antaa Nabokoville vallan kirjoittaa vuoroin minäkertojana vuoroin hän-kertojana, vähän samalla tavalla kuin proosassa totutummin dramaattisella preesensillä korvataan imperfekti. Kirjailijan, ironisen kertojan ja kaikkitietävän kertojan rajat kaatuvat, ja kertoja onkin ehkä lähinnä uskollinen päähenkilönsä ajatusäänelle, joka kertoo painavaa tarinaa.
Kerronnan tasolla Väärin päin on teos, jossa lause ja lausuttava ovat ikään kuin veljeksiä keskenään.
Luvut , joissa Krug on poikansa Davidin kanssa, ovat kirkkaita ja lauseet lyhyitä, kuulaita ja rakkautta täynnä, ja Olgasta Nabokov kirjoittaa kuin surrealisti, toisiinsa liimautuvin selittämättömin kuvin, koska vaimon kuolemaa ei voi vielä muutoin sanoittaa. Luku kaupunginteatterin uutta Hamlet -käännöstä kirjoittavan Emberin kanssa karkaa sen sijaan lähes lukukelvottomaan kielitieteeseen ja semantiikaan, jossa Shakespearen sankarit saavat rinnalleen yleisgermaanisten kielten käännöksiä ja tulkintoja tarinoista, joista monen juuret löytyvät jo Antiikin tarustosta.
Kielen rikkaus, ironia, absurdi ja sarkasmi kohtaavat romaanissa kuitenkin julman voittajansa. Vallankumouksessa diktaattoriksi nousseen Padukin ääni huutaa megafoniin:
“Tästä eteenpäin, veljet […] tie on auki totaalisen iloon. Ja sen voi saavuttaa pitämällä palavaa yhteyttä kanssaihmiseen, käyttäytymällä kuin huolettomat pojat hiljaisessa makuusalissa, mukautumalla yksituumaisen enemmistön ajatuksiin ja tunteisiin…” (s. 123)
Padukilaisessa diktatuurissa ihmiset ovat astioita, joissa oli jokaisessa eri määrä tietoisuutta, ja juuri tästä eriarvoisuudesta kumpuavat kaikki maailman murheet. Nopeasti Krugin viereltä aletaan vangita sivistyneistöä, jolla tietoisuutta on tietenkin liikaa. Maansa ainoana kansainvälisesti kiitettynä filosofina Adam Krug ajattelee olevansa tuolta mielivallalta turvassa…
ISTUTAAN RUPIKONNAN
NAAMAN PÄÄLLÄ
Väärin päin ei voisi olla vuonna 2024 yhtään vähemmän ajankohtainen kuin ilmestyessään vuonna 1947. Teos leikkaa säälimättä auki Nabokovin kotimaan vuosisatojen tragediaa ja sielua. Demokratia, alkaen koko kansan lukutaidosta, ei ole koskaan päässyt juurtumaan venäläiseen mutaan, vaikka Pietari ja Moskova ovat täynnä saman kansan sivistyksellisiä saavutuksia. Mihin maaperään Padukin vallankumouksen ja Jokamiehen puolueen lupaukset uppoavatkaan – nyt jälleen 2020-luvulla.
Nabokov ei kuitenkaan säästä itseäänkään. Professori Adam Krug, valtakunnanfilosofi, kieltäytyy pelastamasta yliopistoa viemällä Padukille kaikkien professorien vetoomusta yliopiston puolesta. Hänet on tiedetty Padukin koulukaveriksi. Sitä muut eivät sen sijaan tiedä, että Krug oli koulukiusaaja. Hän oli omin sanoin istunut koko kouluaikansa “Rupikonnan” (Padukin) naamalla. Kirjan finaalissa kiusaaja ja kiusattu tapaavatkin jälleen saman koulun pihalla.
Peilikuvamaailma näyttää, miten syntyvät ja elävät hirmuvallat.