Sirpa Kähkönen ja Antti Heikkinen Nilsiän kirjastossa 20.3.2025
Maaliskuun pyry peittosi Nilsiää kevätpäiväntasauksen vaalenevassa illassa. Kirjastoon kokoontui siitä huolimatta nelikymmenpäinen yleisö Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlansa kunniaksi järjestämään Kirjailijat teillä -kiertueen kirjallisuusiltaan. Keskustelijoina olivat Antti Heikkinen ja Sirpa Kähkönen. Kiertue jatkuu ja sen tuottaja on kirjailija Marjo Heiskanen.
Äetj – jiillä – kutsuu Antti kollegaansa Sirpaa. Poeka, vastaa Sirpa hellästi. Yhteys on lämmin ja huumori yhteistaajuudella. Molemmat ovat tanakasti savolaisia, kotoisin nykyisen Kuopion rajojen sisäpuolelta. Siinä missä Kähkönen hehkuttaa Kuopiota maailman napana, Antti Heikkinen korjaa olevansa nilsiäläinen. Siitäkin huolimatta, että Nilsiä liittyi hallinnollisesti Kuopioon yli kymmenen vuotta sitten. Sirpa Kähkönen asuu tätä nykyä Helsingissä ja siellä Heikkinenkin tuntisi olonsa kotoisaksi, jos valita pitäisi. Keskustelu syntymä- ja asuinpaikoista sivuaa niitä yleisöjä, joille kirjailijat kirjoittavat. Ovatko lukijat maalla vai kaupungeissa? Kumpikaan ei halua piirtää juopaa maaseudun ja kaupungin välille. Toteavat vain, että eivät ole kirjoissaan pureutuneet pääkaupunkilaisten nuorten aikuisten ihmissuhdeongelmiin.
Kirjoittamisen lähtökohdilla on juuret. Antti ihmettelee, miten Simpauttaja-leikit kotipihan ojissa ja lätäköissä ovat monella tapaa tulleet todeksi. Sirpa muistelee nujuamista naapuruston lapsikatraassa Kuopiossa. Lähtökohdilla ei sinänsä ole väliä, niin he sanovat. Jumalan selän takaa (riippuu, miten päin Jumala seisoo) ja mörskästäkin voi tulla kirjailijaksi.
Sirpa Kähkösen mittava Kuopio-sarja on yhden perheen tarina Suomen itsenäisyyden alkuvuosista 1920-luvulta 1970-luvulle asti. Sen jälkeenkin hän on tuotannossaan palannut paikkakunnalle. Kuopiolaisuus ei lähde Kähkösestä. Finlandia-palkittu teos 36 uurnaa oli kirjaston pöydällä kuin osoituksena uran yhdestä saavutuksesta, vaikka palkinnosta ei tässä keskustelussa puhuttu. Sen sijaan keskusteltiin kirjailijan uran arvaamattomuudesta: Voi käydä niinkin, että kustantajan ennustama menestys ei realisoidu kirjamyynnissä. Tupailtoja pitäisi jaksaa kiertää, niinhän poliitikotkin tekevät. Nyt ollaan juuri sellaisessa.
Kähkönen sanoo, että itäsuomalaisen puheenparren kielellinen syvyys on hänen aarreaittansa. ”Onko se teille hyvinnii rakas, tuo koera?” Sirpa Kähkösen murre-esimerkki sisältää erinäisen määrän kerroksia, merkityksiä ja tarkoitusperiä, jos niitä haluaa kuulla. Sekä Heikkinen että Kähkönen ovat syntyneet ja eläneet tarinaniskijöiden noitapiirissä ja tulleet itse synnynnäisiksi kertojiksi. Elämänsä vaikuttavimmaksi savolaiseksi kertojaksi Kähkönen julistaa mummon. Myös Heikkiseltä löytyy kirjallinen kunnianosoitus sata vuotta sitten eläneelle mummolle.
Antti Heikkisen ura alkoi 17-vuotiaana kesätoimittajana paikallislehdessä. Hänen aikansa loistaa tuli juttukeikalla, jonne hänet lähetettiin kirjoittamaan valtaisaksi, maatalon yhden huoneen täyttäväksi kasvaneesta peikonlehdestä. Kotiläksyt tehneenä hän tiesi, miten uutinen rakennetaan. Siitä huolimatta hän ei tehnyt viidakoituneesta huonekasvista uutista, vaan kirjoitti tarinan. Heikkinen kiitteli vieläkin vuolaasti entistä Pitäjäläisen päätoimittajaa rohkeudesta valita tarina uutisjutun tilalle. Peikonlehdestä näillä kylillä puhutaan vieläkin, olen kuullut ja nähnyt leikkeen.
Tarinan kertojan tielle lähtenyt Antti Heikkinen sanoo olevansa kiitollinen kaikista niistä mahdollisuuksista, joita hänen eteensä on tullut. Kysyttäessä hän ei osannut nimetä tuotannostaan yhtään ylitse muiden. Rakkaus romaaneihin vain on erilaista kuin tietokirjoihin. Heikkinen on kirjoittanut lukuisia elämänkertoja ja on juuri päästänyt käsistään yhden, piakkoin ilmestyvän järkäleen kokoisen teoksen järkäleen kokoisesta taiteilijasta, Seela Sellasta.
Sirpa Kähkönen nimeää omasta tuotannostaan tärkeimmäksi Graniittimiehen. Kähkösen mukaan se on solmukohta, jota kohti koko hänen tuotantonsa virtasi. Sirpa Kähkösen romaanihenkilöt elävät ajassa, joka on hänelle itselleenkin historiaa. Valtavaa taustatyön määrää hän kutsuu leikiksi, jossa hän saa kuvitella henkilöt ja paikat juonen määrittelemään yhteyteen. Leikki on kirjailijan työtä, mutta kirjailijan työ ei leikkiä.
Kirjallisuus rikastuttaa mielikuvitusta ja keskustelun tuoksinassa puhutaan painetun kirjan lukemisen tärkeydestä. Antti Heikkinen oli ilahtunut, kun kotiin tullessaan oli nähnyt nuorisonsa lukemassa kirjoja sen sijaan, että olisivat pelanneet älykännyköillään. Rohkaistun kysymään, voisiko joku nokkela peli toimia houkuttelijana kirjan pariin. Sellaiseen Heikkinen ei usko: Aloittamisen vaikeudesta huolimatta kiinnostuksen kohteen pitäisi olla kirja, ei peli. Jään miettimään, olisiko pelillinen kynnyksen madaltaminen lukemisen roihuun kuitenkaan ihan väärin sytytetty.
Yksikään kulttuurikeskustelu näinä aikoina ei voi vaieta kiristyvistä kukkaron nyöreistä ja budjettileikkauksista. Kulttuuri on identiteettikysymys, kansallinen voimavara. Kiristyykö keskinäinen kilpailu taideyhteisöissä, kun jaettavat resurssit vähenevät? Saammeko taiteilijoita jatkossakin myös sivukylille vieville teille?
Kiitoksia käynnistä, ilta oli iloinen ja päättyi yhteiseen näkemykseen siitä, että huumoria tarvitaan erityisesti vaikeina aikoina. Sirpa Kähkönen ja Antti Heikkinen rohkaistuvat maalailemaan yhdessä kirjoitettua farssia, jotta ihmiset saisivat nauraa silmät vesissä.
