Tekoäly lukee näytteen romaanista
Pasi Luhtaniemi 18.4.2024

Tekoäly tunkeutuu kaikkialle. Kirjamaa tutkii tekoälyn mahdollisuuksia lukea kirja äänikirjaksi. Tähän saakka suomenkielellä on ollut saatavilla vain muutama geneerinen ääni, joita eri mediat käyttävät verkkosovelluksissaan.

Alla on Kirjamaan ensimmäinen demo, jossa tekoälyllä tuotettu ääni on suojattu, eikä sitä voi käyttää kuin sen luovuttaja, kirjailija tai toimittaja. Näköiskirjastoon tallennettuna tätä tiedostoa ei voi myöskään kuunnella kuin palveluun kirjautuneet toimittajat, eikä tiedostoa voi ladata eikä jakaa eteenpäin. 

Klikkaamalla linkkiä voit kuunnella otteen Kirjamaan tuottajan Pasi Luhtaniemen vuonna 2015 julkaisemasta jännitysromaanista Viattomat. Valitsimme hänen teoksensa demoon, koska tällöin kaikki tekijänoikeudet, käyttöoikeudet – ja lähioikeudet – ovat palvelulla.

Otteen lukee “ääniklooni”. Demo on toteutettu kahdessa vaiheessa:

  1. Ensimmäisessä vaiheessa Luhtaniemi tallensi noin kahden tunnin pituisen ääninäytteen Viattomista, ja lähetti äänensä ohjelman kloonattavaksi.
  2. Seuraavana päivänä kopioimme tekoälylle tekstiotteen (pdf), jota ei oltu luettu alkuperäiseen tallenteeseen.  Jokainen demossa kuuluva lause on siten varmasti tekoälyn tuottama.

Meillä on oma käsityksemme siitä, miten tekoäly onnistuu tehtävässään, mutta kuuntele ja lue rinnalla alla olevaa otetta.

Kerro meille, miten tekoäly mielestäsi onnistuu.  Laita postia pasi@kirjamaa.fi tai saara@kirjamaa.fi.


Pasi Luhtaniemi: Viattomat, osa 2, luku 3

[Avaa äänitiedosto toiseen välilehteen tästä linkistä]

Beast of Burden oli rantautunut jälleen Tunisin satamaan. Arabikevään ensimmäiset mellakat olivat rauhoittuneet vasta pari päivää aikaisemmin. Minulla oli jo silloin tapana hypätä laivasta maihin aina, kun se oli vain suinkin mahdollista ja lähteä omille reissuilleni. Eurooppalaisena ja suomalaisena pääsin liikkumaan sielläkin, mihin muilla ei ollut mitään asiaa. Turvallisia nuo seikkailut eivät tietenkään olleet, mutta mitä väliä.

El Mourouj’n esikaupunkialueelle oli silloin palannut jo arki, ja tiellä kulki tasainen autojen ja moottoripyörien virta. Jalkakäytävillä oli sen sijaan vain satunnaisesti kulkijoita. Alueella ei ollut juurikaan kauppoja tai toimistoja, ja kadunpuoleiset julkisivut olivat pääsääntöisesti ilman ikkunoita.

Keskipäivän aurinko oli silloin korkeimmillaan, enkä olisi havainnut hiekkaan levinnyttä tummanpunaista läikkää, ellei huomioni olisi ensin kiinnittynyt lepääviin kulkukoiriin. Jalkakäytävän reunalla oli sen tontin kohdalla vanhoja oliivipuita, jotka antoivat koirille varjon pahimmalta auringon paahteelta. Kolmen kulkurin lauma nukkui puun alla veriläikän vieressä, kun neljäs ilmestyi syvemmältä tontilta niiden luokse, tervehti laumaa häntä koipien välissä ja alkoi sitten nuuhkia ympäristöä. Kuvasin koiria, kunnes kiinnitin huomioni maahan ja tajusin, mitä siinä oli pakko olla.

Läikkä oli laaja ja hämmästyttävän yhtenäinen. Kunnon valokuvaa siitä ei saanut, ja siksi lopetinkin kuvaamisen parin otoksen jälkeen. Hieraisin sen sijaan uteliaisuuttani maata jalallani ja huomasin, että jo pari senttiä pinnan alla hiekka oli puhdasta, myös siinä, missä väri oli tummempaa ja verta oli täytynyt olla lammikoksi saakka.

Muistin taas sinut.

Nousin laivasta Mersinissä Turkissa. Vapaita minulla ei tällä kertaa ollut, mutta konttien purku ja lastaus veisivät aikansa. Suurin osa konteista oli täynnä avustusjärjestöille menevää kuivarahtia, matkalla pakolaisleireille Syyrian rajan pintaan. Beast of Burdenilla oli paljon merimiehiä Libanonista ja Turkista, ja saimme kuulla heiltä koko ajan, kuinka järjetön tilanne leireillä oli. Sota oli jatkunut jo neljättä vuotta, pakolaisia oli jo pitkälti toista miljoonaa, ja leireilläkin sai pelätä henkensä puolesta.

Sanoin perämiehelle käyväni maissa vähän kuvaamassa. Perämies pyöritti etusormea ohimollaan hullun merkiksi, mutta antoi kuitenkin luvan. Minä olin se outo suomalainen, joka vapaallaan mieluiten kirjoitteli jotakin omassa hytissään tai kulki kameransa kanssa. Mutta olin silti okei, tiesin että olin.

Satamassa katselin hetken oikealle ja vasemmalle – ja hetken mielijohteesta kävelin terminaaliin ja tullin läpi. Leipiintynyt virkailija päästi minut ilman tarkastuksia maihin. Sen jälkeen kaikki oli helppoa. Kävelin suuren satamapihan poikki, tullattujen rekkarivistöjen editse sataman toiseen reunaan, jossa oli rahtareiden lounaspaikka ja jäin odottamaan oven suuhun. Kuski toisensa jälkeen lopetti lounaansa ja ylimakean kahvinsa meluisassa ravintolassa ja käveli ohitseni. Kysyin jokaiselta, minne he olivat matkalla. Useimmat olivat viemässä kuormaa sisämaahan kohti Ankaraa tai Istanbulia, mutta lopulta minua onnisti. Agir, pieni kurdimies ilmoitti ajavansa kohti itää. Mies havaitsi heti, ettei liftari ollut turkkilainen eikä arabi ja kummasteli hetken pyyntöäni. Valehtelin olevani YK:n pakolaisjärjestön avustustyöntekijä ja palaamassa lomilta takaisin töihin. Kun kuski kysyi, mille leirille hämmennyin hetkeksi. Mistä minä olisin voinut tietää. Vastasin epämääräisesti, että leiri oli jokin uusista, juuri pystytetyistä lähellä Kobanea. Huomasin, kuinka Agir hätkähti ja jatkoin nopeasti, että pomo soittaisi minulle palvelupaikkani matkan varrelta. Agir ei ollut varma, pitäisikö hänen uskoa outoa liftaria vai ei, mutta lopulta hän kohautti olkapäitään. Totta kai hän otti nuoren miehen kyytiin. Oli vain mukavaa, että pitkälle ajolle kohti kotia sai juttuseuraa.

Kävelimme Agirin rekan luokse ja kiipesin apukuskin puolelle. Ajatukseni alkoivat viedä minua jälleen, jo ennen kuin olin saanut ovea kunnolla kiinni.

Anni, ajattelen sinua nyt.

Rekka jyrähti käyntiin ja nitkahti liikkeelle. Pihla oli laittanut aamulla uuden uutislinkin. Olin lukenut sen, ja kai siksi pyörit taas ajatuksissani. Leikkeessä luki, että poliisi oli tunnistanut Paatselän ruumiin. Hän kirjoitti myös äidistä ja siitä, miten oudosti se oli käyttäytynyt laiturilla.

Vieläkö sinulla oli löydettäessä päällä se vaalea kesämekko, jonka läpi saatoin nähdä pakarasi, kun kävelit edellä rantaan? Oliko kasvoillasi vielä se kujeileva hymynkare? Vai olitko vakava ja syvällinen? Sellainen olit, kun luimme lehtiä tai juttelimme muuten vain ja sanoit, ettei naisen pitäisi olla niin eikä miehen näin. Ei ole koskaan itsestään selvää, kumpi tiskaa ja kumpi saa rakastaa toista kulloinkin enemmän.

Vai oliko sinulla enää kasvoja, olivatko kalat syöneet kaiken?

Pihlan uutislinkissä kerrottiin, että Paatselän syvänteen ruumis olit sinä. Sitä äitikin oli ilmeisesti lukenut.

Onnellisia ovat tietämättömät. Viattomia vain syntymättömät.